Kuinka käsityötä pitäisi käsitellä?

Kädentaitoja arvostetaan yleisellä tasolla, mutta käsitöiden värimaailma ja kursailemattoman runsas koristeellisuus eivät puhuttele pelkistettyyn sisustukseen mieltynyttä nykyihmistä, puhumattakaan sitä, että monet käsityöt edellyttäisivät käsinpesua ja muita aikaa viepiä huoltotoimenpiteitä.

Huoneentaulujen kaltainen henkilökohtaisen sanoman julistaminen näkyy nykyisin craftivistien töissä, kuten olen jo aiemminkin todennut.

 Aikana, jolloin tehokkuutta arvostetaan, ryhdytään kirjomaan yksityiskohtaista, pikkutarkkaa elämänviisautta ristipistotyöhön. Mielestäni se on myös yhdenlaista käsityöanarkiaa.

Kierrätyskeskuksessa huomioni kiintyi myös tällaiseen tusinatuotettuun ja mielestäni hengettömään huoneentaulukonseptiin.

Teksti ja ornamentit oli painettu alustalleen ja kehystetty tauluksi.

Ystäväni Kaija löysi äitinsä kotitalosta, joka nyttemmin on ollut perheen kesäpaikkana,  kymmeniä jo edesmenneen äitinsä käsitöitä. Hän mietti, kuinka voisi jatkaa niiden elämää jollakin arvokkaalla ja luovalla tavalla.

1930-luvulla syntynyt äiti oli tehnyt nuoruudessaan ja varhaisaikuisuudessaan kymmeniä kirjontatöitä:  kauniisti nimikoitujen pyyheliinojen ja vuodevaatteiden lisäksi pöytäliinoja ja muita kodintekstiilejä.

Ystäväni keksi tehdä niistä eräänlaisen kollaasitaulun: hän kiinnitti pehmeälle kapalevylle silittämänsä pikkuliinat ja ripusti kokoelman kesäasunnon salin seinälle koko perheen yhteiseksi iloksi.

Oivalluksesta syntyi eräänlainen muistomerkki yhden jo lähes kadotetun naissukupolven kotikeskeisestä ja kauneuteen usein vaatimattomistakin oloista huolimatta pyrkivälle elämäntavalle.

Ystäväni löysi äitinsä jäämistöstä myös 1950-luvun opaskirjan Emännän kodinhoito-opas.

Kodin viihtyisyyttä käsittelevässä osuudessa kirjoitetaan mm. näin:

Koti vaikuttaa miellyttävältä, kun se on siisti ja kaikki siellä on tarkoituksenmukaista. Kodin järjestäjän maku näkyy huone–kalujen suhteissa, värien sopusoinnussa ja pikkuesineiden huolellisessa valinnassa. Ei kaunis ole sen kalliimpaa kun ruma. 

Kodikkuutta voidaan vielä lisätä käsitöillä, tauluilla ja kukilla, mutta niiden valinta on suoritettava terveellä maulla. Missään tapauksessa ei näitä kaunistuskeinoja pidä käyttää liikaa, vain vähän ja se hyvää. Värit on valittava huolellisesti ja kokonaisuutta silmällä pitäen.
 

Entisajan ihmiset eivät tienneet feng-shuista ja tavarakaaoksen kesyttämisestä, mutta pyrkivät silti tasapainoiseen ja esteettisesti nautittavaan vaikutelmaan. 

Käsi kauniin tekee

Tutkija Seija Kojonkoski-Rännälin Käsin tekemisen filosofia (Turun yliopiston opettajankoulutuslaitos 2014) pyrkii kiteyttämään  käsitöiden merkitystä ja niiden tekemistä filosofisena kysymyksenä.

Kirja on ollut kevätkesästä lähtien lainassa Mallelta, Näpsän rehtorilta Marja-Leena Seilolta. Hän varoitti etukäteen, että Kojonkoski-Rännälin tekstiä on hyvä lukea pieninä haukkapaloina.

Monet teoksen ajatukset ja kiteytykset herättivät minussa vastakaikua nimenomaan tässä päättötyön tekemisen loppuvaiheessa. 

Käsityöt ja kädentaidot ovat minulle elämäntapa. Tärkeä osa niiden viehätystä liittyy työn tekemisen kehollisuuteen: koko kroppa ja kaikki aistit ovat mukana prosessissa. Ja tämä tekeminen lepuuttaa minussa  aivojen ja mielen alueita, joita jumppaan työpäivän aikana muilla tavoin.

Aiemmin puhuttiin johdonmukaisesti käsitöistä. Työ-liitteen vuoksi siihen liitettiin siis velvoittaminen, joka liittyi tarve-esineiden valmistamiseen tiettyyn tarkoitukseen tai töiden tekeminen toimeentulon varmistamiseen. 

Nyttemmin puhutaan käsitöiden sijasta usein laajemmin myös kädentaitojen monipuolisesta harrastamisesta. 

Kimmoke kädentaitoihin tulee tällöin jostakin aivan muusta kuin tarpeesta tehdä jo muutoinkin tavaroiden täyttämään maailmaan uusi käyttöesine. 

Kädentaitojen harjoittaminen tähtää mielestäni  hyvinvoivassa länsimaisessa ajattelussa pikemminkin näyttöesineiden tekemiseen.

Olen huomannut tämän aivan konkreettisesti omassa käyttäytymisessäni: kun tapaan pitkästä aikaa ystävääni, jonka tiedän olevan itsekin kiinnostunut käsitöiden tekemisestä tai joka suhtautuu muutoin uteliaasti kaikkeen itse tehtyyn, esittelen yleensä hänelle ylpeänä uusimpia aikaansaannoksiani.

Ahaa-oivalluksen myös Näpsän päättötyön prosessin merkityksestä koin kohdassa, missä Kojonkoski-Rännäli kuvaa käsityötä tekijäänsä ja tuottamista kehittävänä tekemisen tapana.

Erityisen arvokasta käsityön tekeminen on kasvatuksellisessa mielessä silloin, kun se on niin sanottua kokonaista käsityötä. 

Tällä Kojonkoski-Rännäli tarkoittaa sitä, että käsityön tekijä hallitsee ja tekee koko prosessin itse. Sama henkilö sekä ideoi, suunnittelee, toteuttaa suunnitelmat että myös arvioi prosessin ja sen tulokset. 

Prosessin eri vaiheissa hänen persoonalisuutensa kaikki alueet aktivoituvat vuorollaan. Näin sekä hänen luovuutensa ja älyllisyytensä sekä fyysinen ja motorinen olemuspuolensa toimivat ja harjaantuvat käsitötä tehdessä tehokkaasti. (Rännäli 2014, 50.)

Näpsän lopputyössä ja kaikessa käsillä tekemisessä on minulle kyse myös oman luonteen, vajavaisuuksien ja taitojen haastamisesta ja tarpeen mukaan myös tietystä oman minän kurmuuttamisesta ja epämukavuusalueella olemisesta:

Opinpas, osasinpas, pystyinpäs, ähäkutti.

Kojonkoski-Rännäli kirjoittaa: 

Tekemisen prosessi on tekijälle tärkeä, mutta niin on myös tuon prosessin ulkoinen tulos, tuote tai teos. Hänen luovuutensa, kykynsä ja taitonsa tulevat esiin niissä molemmissa.

Monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

                                   * * * * *

Minulla ei ollut mitään välitöntä tarvetta tehdä oma henkilökohtainen huoneentaulu. 

Pärjäisin varmasti vallan mainiosti ilmankin sitä.

Mutta työn tekeminen on ollut minulle terapeuttista, palkitsevaa ja osunut myös sellaiseen ammatti-identiteetin vaiheeseen, jossa on ollut hedelmällistä saada aikaan konkreettinen teos asiasta, joka minua askarruttaa – ei päivittäin, mutta kuitenkin toistuvasti.

Huoneentauluni ei varsinaisesti huuda sanomaansa.

Sen voi ajatella olevan  lakoninen toteamus, jopa vähän alistunut sellainen. 

Olen työskennellyt jo yli 30 vuotta alalla, jossa ei ole liiemmin kollegoita, joiden kanssa tuulettaa jatkuvasti päätään ja ajatuksiaan.

Työ on yksinäistä, usein puurtamista ja välillä myös – kuvaannollisesti –  pään seinään hakkaamista. 

Ilman henkilökohtaista paloa ja innostusta työn tekemisestä tuskin tulisi mitään. 

Sisäinen kipinä, punainen lanka, motivaatio työn tekemiseen, on kaiken edellytys. 

Sitä ei saa horjuttaa sekään, että en aina tiedä, millaiset ansiot kertyvät apurahakauden tai jonkun isomman hankkeen rahoituksen päätyttyä.

Henkilökohtaisen huoneentauluni kautta oivallan tekeväni myös yhdenlaista lastenkirjapolitiikkaa:  valitsemani kirjallisuuden alue saa valtamediassa entistä vähmmän huomiota, alan asiantuntijoiden määrä vähenee, kun erikoisasiantuntemukselle ei ole enää kysyntää.

Ja hieman toisesta vinkkelistä valitsemani huoneentaulun viesti pätee myös käsitöiden tekemiseen.

Ilman omintakeisia käsitöitä ja kädentaitoja maailma olisi varsin  yksititotinen paikka.

Kojonkoski-Rännäli  siteeraa taiteen kokemuksellisuutta tutkineen John Deveyn ajatusta käsityön ja taiteen yhtymäkohdista:  monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

Tätä kautta huoneentauluni liittyy  myös osaksi nykyistä käsityöaktivismin (engl. craftivism) ketjua. 

Kierrätys kunniaan eli materiaalien valinnasta

Käsitöiden tekijänä olen impulsiivinen, mikä on mielestäni yksinomaan hyvä asia. 

Kädentaidot antavat tarvittavaa vastinetta usein tiukastikin aikataulutettuihin kirjoitushankkeisiin. 

Monesti työpäivän aikana tuntuu siltä, että ei saa mitään konkreettista aikaan. Kun illalla kotona paneudun johonkin työn alla olevaan käsityöhön, näen konkreettisesti, kuinka työ etenee, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta, pala palalta.

Sattumanvarainen sykäys ja sen myötä lopullinen päätös tehdä käsityökoulun päättötyö syntyi alkusyksystä 2017, kun löysin Helsingin Hakaniemen torin kupeesta Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen hyväksi pidetyltä kirpputorilta todennäköisesti kangaspuissa kudotun vanhan luonnonvalkoisen pyyhkeen, jossa on hento raidoitus. 

Pyyhe oli lähes käyttämätön ja silitetty. Pyörittelin pyyhettä hetken käsissäni. En todellakaan tarvinnut uusia keittiöpyyhkeitä, mutta mietin, mihin muuhun tarkoitukseen sitä voisi käyttää. 

Raidoituksen takia pyyhkeeseen olisi helppo kirjoja valittu teksti. 

Vanhojen perinteisten huoneentaulujen ja seinävaatteiden koot vaihtelivat. Korkeus oli yleensä 30–60 ja leveys 50–150 senttimetriä. 

Pyyhe oli mitoiltaan, 90 X 40 senttimetriä, eli suorastaan ideaali huoneentauluksi. 

Pyyhe maksoi 1,50 euroa.

Perinteisten huoneentaulujen pohjakangas oli yleensä puuvillaa tai pellavaa, jolle kirjottiin 2–3-säikeisellä muliinilangalla. Tavallisesti kirjonta tehtiin yksinkertaisilla varsi- ja laakapistoilla. 

Ei haittaa, jos kapsäkki katoaa, se kyllä, jos kipinä

Kun on kiinnostunut jostain tietystä aiheesta, tuntuu, että sitä näkee ja kokee kaikkialla.

Luin äskettäin Kati Tervon romaanin Iltalaulaja (Otava 2017) suomalaisesta naistaiteilija Ellen Thesleffistä.

Tervon romaani kertoo osin fiktiivisesti Ellen Thesleffin elämästä kesällä 1945 hämäläisessä kesänviettopaikassa. Menneen elämän muistot siilautuvat nykyhetkeen ja luomisvimmaan.

Romaani tuntui vilisevän toinen toistaan hienompia elämänviisauksia, jotka voisi kirjoa huoneentauluksi:

Ihmisen pitäisi tyytyä vähään eikä hoopoilla.

Itse väsäämällä saa sellaista kun haluaa.

Kun seisoo omilla jaloillaan, syntyy jälki.

Yritin etsiä Näsinlinnankadun Nappipuodista Käsi kauniin tekee -harjoitustyöhön sopivan sävyistä mouline-lankaa.

Kauppaan tuli hieman minun jälkeeni tuttu korutaiteilija, jonka kanssa antauduin oitis keskusteluun ja kerroin, mitä asiaa olen kaupassa toimittamassa.

Puhe kiertyi nopeasti työnkuvaamme, josta löytyy paljon yhteisiä nimittäjiä: korutaiteilija kiteytti, että vaikka koti on pitkien työpäivien takia jatkuvassa kaaoksesa ja tulevaisuus näyttää välillä epävarmalta, niin työtilausten kuin taloudellisen toimeentulonkin kannalta, niin tärkeintä on, että aina aamulla herätessään tietää mitä tekee ja nauttii siitä täysin palkein.

Huomasin nyökytteleväni entistä kiivaammin ja kerroin, että juuri tätä oivallusta haluan tuoda myös päättötyössäni esiin.

Ennen kuin tiemme erkanivat, huikkasin vielä lupauksen kutsua hänet päättötyön käsittelyä kuulemaan.

Kati Tervon romaanissa Ellen Thesleffkin toteaa: 

Ei haittaa, jos kapsäkki katoaa, se kyllä, jos kipinä.