Käsi kauniin tekee

Tutkija Seija Kojonkoski-Rännälin Käsin tekemisen filosofia (Turun yliopiston opettajankoulutuslaitos 2014) pyrkii kiteyttämään  käsitöiden merkitystä ja niiden tekemistä filosofisena kysymyksenä.

Kirja on ollut kevätkesästä lähtien lainassa Mallelta, Näpsän rehtorilta Marja-Leena Seilolta. Hän varoitti etukäteen, että Kojonkoski-Rännälin tekstiä on hyvä lukea pieninä haukkapaloina.

Monet teoksen ajatukset ja kiteytykset herättivät minussa vastakaikua nimenomaan tässä päättötyön tekemisen loppuvaiheessa. 

Käsityöt ja kädentaidot ovat minulle elämäntapa. Tärkeä osa niiden viehätystä liittyy työn tekemisen kehollisuuteen: koko kroppa ja kaikki aistit ovat mukana prosessissa. Ja tämä tekeminen lepuuttaa minussa  aivojen ja mielen alueita, joita jumppaan työpäivän aikana muilla tavoin.

Aiemmin puhuttiin johdonmukaisesti käsitöistä. Työ-liitteen vuoksi siihen liitettiin siis velvoittaminen, joka liittyi tarve-esineiden valmistamiseen tiettyyn tarkoitukseen tai töiden tekeminen toimeentulon varmistamiseen. 

Nyttemmin puhutaan käsitöiden sijasta usein laajemmin myös kädentaitojen monipuolisesta harrastamisesta. 

Kimmoke kädentaitoihin tulee tällöin jostakin aivan muusta kuin tarpeesta tehdä jo muutoinkin tavaroiden täyttämään maailmaan uusi käyttöesine. 

Kädentaitojen harjoittaminen tähtää mielestäni  hyvinvoivassa länsimaisessa ajattelussa pikemminkin näyttöesineiden tekemiseen.

Olen huomannut tämän aivan konkreettisesti omassa käyttäytymisessäni: kun tapaan pitkästä aikaa ystävääni, jonka tiedän olevan itsekin kiinnostunut käsitöiden tekemisestä tai joka suhtautuu muutoin uteliaasti kaikkeen itse tehtyyn, esittelen yleensä hänelle ylpeänä uusimpia aikaansaannoksiani.

Ahaa-oivalluksen myös Näpsän päättötyön prosessin merkityksestä koin kohdassa, missä Kojonkoski-Rännäli kuvaa käsityötä tekijäänsä ja tuottamista kehittävänä tekemisen tapana.

Erityisen arvokasta käsityön tekeminen on kasvatuksellisessa mielessä silloin, kun se on niin sanottua kokonaista käsityötä. 

Tällä Kojonkoski-Rännäli tarkoittaa sitä, että käsityön tekijä hallitsee ja tekee koko prosessin itse. Sama henkilö sekä ideoi, suunnittelee, toteuttaa suunnitelmat että myös arvioi prosessin ja sen tulokset. 

Prosessin eri vaiheissa hänen persoonalisuutensa kaikki alueet aktivoituvat vuorollaan. Näin sekä hänen luovuutensa ja älyllisyytensä sekä fyysinen ja motorinen olemuspuolensa toimivat ja harjaantuvat käsitötä tehdessä tehokkaasti. (Rännäli 2014, 50.)

Näpsän lopputyössä ja kaikessa käsillä tekemisessä on minulle kyse myös oman luonteen, vajavaisuuksien ja taitojen haastamisesta ja tarpeen mukaan myös tietystä oman minän kurmuuttamisesta ja epämukavuusalueella olemisesta:

Opinpas, osasinpas, pystyinpäs, ähäkutti.

Kojonkoski-Rännäli kirjoittaa: 

Tekemisen prosessi on tekijälle tärkeä, mutta niin on myös tuon prosessin ulkoinen tulos, tuote tai teos. Hänen luovuutensa, kykynsä ja taitonsa tulevat esiin niissä molemmissa.

Monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

                                   * * * * *

Minulla ei ollut mitään välitöntä tarvetta tehdä oma henkilökohtainen huoneentaulu. 

Pärjäisin varmasti vallan mainiosti ilmankin sitä.

Mutta työn tekeminen on ollut minulle terapeuttista, palkitsevaa ja osunut myös sellaiseen ammatti-identiteetin vaiheeseen, jossa on ollut hedelmällistä saada aikaan konkreettinen teos asiasta, joka minua askarruttaa – ei päivittäin, mutta kuitenkin toistuvasti.

Huoneentauluni ei varsinaisesti huuda sanomaansa.

Sen voi ajatella olevan  lakoninen toteamus, jopa vähän alistunut sellainen. 

Olen työskennellyt jo yli 30 vuotta alalla, jossa ei ole liiemmin kollegoita, joiden kanssa tuulettaa jatkuvasti päätään ja ajatuksiaan.

Työ on yksinäistä, usein puurtamista ja välillä myös – kuvaannollisesti –  pään seinään hakkaamista. 

Ilman henkilökohtaista paloa ja innostusta työn tekemisestä tuskin tulisi mitään. 

Sisäinen kipinä, punainen lanka, motivaatio työn tekemiseen, on kaiken edellytys. 

Sitä ei saa horjuttaa sekään, että en aina tiedä, millaiset ansiot kertyvät apurahakauden tai jonkun isomman hankkeen rahoituksen päätyttyä.

Henkilökohtaisen huoneentauluni kautta oivallan tekeväni myös yhdenlaista lastenkirjapolitiikkaa:  valitsemani kirjallisuuden alue saa valtamediassa entistä vähmmän huomiota, alan asiantuntijoiden määrä vähenee, kun erikoisasiantuntemukselle ei ole enää kysyntää.

Ja hieman toisesta vinkkelistä valitsemani huoneentaulun viesti pätee myös käsitöiden tekemiseen.

Ilman omintakeisia käsitöitä ja kädentaitoja maailma olisi varsin  yksititotinen paikka.

Kojonkoski-Rännäli  siteeraa taiteen kokemuksellisuutta tutkineen John Deveyn ajatusta käsityön ja taiteen yhtymäkohdista:  monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

Tätä kautta huoneentauluni liittyy  myös osaksi nykyistä käsityöaktivismin (engl. craftivism) ketjua. 

Loppukiri käsillä

Oma huoneentauluni on pientä viilausta vaille valmis.

Julkistusta odotellessa vielä yksi sivuloikkaus huoneentaulujen historiaan.  

Kun on erityisen kiinnostunut tai innostunut jostakin asiasta tai ilmiöstä, huomaa usein merkkejä tästä aihepiiristä joka paikassa.

Näin on tainnut käydä minullekin.

Uusin huvini on nimittäin ollut pongata huoneentauluja myös lastenkirjakuvituksista!

Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset –sarjan kirjoissa Hiekkalan lapset evakossa (1984) ja Hiekkalan lapset matkustavat (1978) löysin Sanna Hietalan kuvituksista kaksikin huoneentaulua.

Kirjat kertovat evakkoperheen vaiheista sodan keskellä, ensin kotiseudulla Karjalassa ja sittemmin eteläisemmässä Suomessa.

Sanna Hietalan mustavalkoinen kuvitus on hienopiirteistä. 

Se taltioi vivahteikkaasti aineellisesti vaatimatonta mutta henkisesti rikasta perhearkea sodan keskellä. 

Hietala on selvästi tiedostanut, mikä merkitys käsitöillä on ollut tuona aikana. 

Hänen kuvituksestaan löytyy myös ryijyjä, pyyheliinapeittoja, kirjailtuja tyynyjä ja muita pieniä katseenvangitsijoita.

Kirjasarjan päähenkilö Inkeri on vierailulla Sortavalan mummolassa.
Seinällä roikkuvat sivustavedettävän sohvan yläpuolella suojelusenkelitaulu ja
 huoneentaulu, jossa lukee "Herra auta minua". Sanna Hietalan kuvitusta Vuokko Niskasen
 lastenromaaniin Hiekkalan laspset matkustavat (Gummerus 1978).  

Kirjassa Hiekkalan lapset matkustavat on huoneentaulu ”Herra auta minua”. 

Huoneentaulu on Sortavalassa mummolan seinällä.

Toisessa kirjassa Hiekkalan lapset evakossa koulun seinältä löytyy huoneentaulu ”Oma koti kullankallis”.

Koululuokan seinältäkin löytyy huoneentaulu, jossa lukee
 "Oma koti kullankallis". Sanna Hietalan kuvitusta
Vuokko Niskasen lastenromaaniin
Hiekkalan lapset evakossa (Gummerus 1984).  

Maija ja Yrjö Larmolan, Leena Lumpeen ja Erkki Mäkiön isokokoisessa tietokuvakirjassa Kukkulan kortteli. Kaupungin kaksi vuosisataa (SKS 1987) kerrotaan kuvitteellisesta Helsingin kaupunkikorttelista 1800–1900-lukujen taitteessa.

Tekijät ovat jatkaneet korttelin vaiheista myös kirjoissa Kesätukka (1990), joka sijoittuu 1920-luvulle, Monosukka (1992), joka kertoo sotavuosista, Jenkkikassi (1998) joka ajoittuu 1950-luvulle sekä Tiiikerihevonen ja muita juttuja Kukkulan korttelista (2010), jossa palataan jälleen 1800-luvulle.  

Uusimmasta kirjasta olen kirjoittanut myös Lastenkirjahylly-blogiini 

Lasten tietokirjan kuvittaminen edelllyttää kuvittajalta valtavasti taustatyötä.
1900-luvun alun työläiskodin tekstiileihin kuuluivat  kirjomalla tehdyt tekstiilit
 – päästävedettävän sängyn yläpuolelle ripustettu sanomalehtiteline,
huoneentaulu ja uunin vieressä oikealla pikkutavaroiden säilytyspussi.
Leena Lumpeen kuvitusta tietokirjaan Kukkulan kortteli,
kaupungin kaksi vuosisataa (SKS 1987). 

1800–1900-luvun vaihdetta kuvaavasta osuudesta löytyy viehättävä työläisperheen asunnon interiööri. Erkki-poika on muuttanut perheineen uuteen kotiin, pieneen hellahuoneeseen.   

Sanomalehdillä tapiseraatulta seinältä löytyy huoneentaulu ”Herra siunaa äidin vaivat”.