Kierrätys kunniaan eli materiaalien valinnasta

Käsitöiden tekijänä olen impulsiivinen, mikä on mielestäni yksinomaan hyvä asia. 

Kädentaidot antavat tarvittavaa vastinetta usein tiukastikin aikataulutettuihin kirjoitushankkeisiin. 

Monesti työpäivän aikana tuntuu siltä, että ei saa mitään konkreettista aikaan. Kun illalla kotona paneudun johonkin työn alla olevaan käsityöhön, näen konkreettisesti, kuinka työ etenee, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta, pala palalta.

Sattumanvarainen sykäys ja sen myötä lopullinen päätös tehdä käsityökoulun päättötyö syntyi alkusyksystä 2017, kun löysin Helsingin Hakaniemen torin kupeesta Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen hyväksi pidetyltä kirpputorilta todennäköisesti kangaspuissa kudotun vanhan luonnonvalkoisen pyyhkeen, jossa on hento raidoitus. 

Pyyhe oli lähes käyttämätön ja silitetty. Pyörittelin pyyhettä hetken käsissäni. En todellakaan tarvinnut uusia keittiöpyyhkeitä, mutta mietin, mihin muuhun tarkoitukseen sitä voisi käyttää. 

Raidoituksen takia pyyhkeeseen olisi helppo kirjoja valittu teksti. 

Vanhojen perinteisten huoneentaulujen ja seinävaatteiden koot vaihtelivat. Korkeus oli yleensä 30–60 ja leveys 50–150 senttimetriä. 

Pyyhe oli mitoiltaan, 90 X 40 senttimetriä, eli suorastaan ideaali huoneentauluksi. 

Pyyhe maksoi 1,50 euroa.

Perinteisten huoneentaulujen pohjakangas oli yleensä puuvillaa tai pellavaa, jolle kirjottiin 2–3-säikeisellä muliinilangalla. Tavallisesti kirjonta tehtiin yksinkertaisilla varsi- ja laakapistoilla. 

Voiko käsialansa valita?

Melko usein minkä tahansa työn aloittamisen viivyttämiseksi keksii erilaisia verukkeita, joiden varjoilla voi lykätä työhön ryhtymistä.

Kaunokirjoituskäsialani on tärvääntynyt vuosien mittaan lähes lukukelvottomaksi.

Siksi ajattelin, että olisi hauskaa ja hienoa, jos löytäisin jonkin erityisen kauniin kirjasinmallin päättötyöhöni.

Isoja aakkosia ruotsalaisen Clara Claësonin Nya märkbok 
-kirjasessa vuodelta 1937.  

... nämäkin kirjaimet samasta vihkosesta.

Niinpä lähdin selvittämään, kuinka monenlaisia kirjasinmalleja kirjontaan on tarjolla.

Pirkanmaan kirjastojen varastovalikoimista niitä löytyikin sievoinen pino. Löysin myös kädentaitokirjahyllystäni muutamia vihkosia.

Selailin kirjasinmalleja viehättyneenä ja hoksasin, että valinnanvaraa on todella paljon. Perinteiset kirjaimet taipuvat todella moneen! 

Olen ollut varhaisesta nuoruudestani lähtien mieltynyt jugendin arkkitehtuuriin, huonekaluihin, värimaailmaan, ornamentteihin ja sisustustekstiileihin. Olisi hienoa valita lopputyöhön jokin jugend-tyylinen kirjasinmalli.  

Harjoitustyössä pyrin hieman tavoittelemaan  jugend-tyyliä, mutta en ollut aivan tyytyväinen lopputulokseen.

Lopullisen työn kirjasinmalli on luultavasti hieman kevennetty versio jugendista, ilman turhaa krumeluuria, mutta pikantisti silti omanlaisensa.

Pieniä aakkosia  ja nimikirjainten erilaisia sommitelmia 
ruotsalaisen Clara Claësonin Nya märkbok 
-kirjasessa vuodelta 1937.  

Kirjasinmalleja Kauneimmat nimikirjaimeni. 
Uusi nimikoimisopas -julkaisusta (Kustannus Oy Mantere 1954).  

Toisaalta ruotsalaisen Elsie Svennåsin ulkoisesti vaatimattoman näköiset 1950- ja 1960-luvulla julkaistut vihkoset paljastuivat todelliseksi  aarrearkuksi. Ne todensivat, kuinka lukuisilla eri tavoilla aakkoston kirjaimia voi varioida.

Ruotsalaisen Elsie Svennåsin nimikoimiskirjojen kirjasinmalleja 

Tosin monet Svennåsin hyvinkin tyylitellyt ja koristeelliset kirjainmallit on suunniteltu nimikirjainmonogrammeiksi, ei niinkään pidempien tekstien kirjasimiksi.  

Kirjasinmallissa pitää mielestäni olla asennetta ja ryhtiä. 

Kirjainten  tehtävänä on myös tukea valitun tekstin iskuvoimaa ja tehoa.

Yhtyneiden kuvalehtien todennäköisesti irtonumeromyynnissä olleessa vuonna 1970 
julkaisemassa Nimikointia. Uusia ja vanhoja kirjaimistoja nykyaikaiseen nimikointiin
-lehdessä on selvästi päivitetty nimikointiperinnettä uudelle modernille vuosikymmenelle. 

Antero Linkamon artikkelissa vertaillaan ruotsalaisten ja suomalaisten huoneentaulujen laatueroja. Linkamo puhuu myös huoneentaulun käsialasta ja tarkoittaa tulkintani mukaan ennen muuta työn tekijän kädenjälkeä kokonaisuudessaan: 

Kirjotun taulun käsiala ja sommittelu kertoo myös selvästi, onko tekijä saanut käsityökoulutusta sekä sen, onko ollut mahdollisuutta hankkia riittävän korkealaatuisia työaineita. Vertailu on osoittanut, että Suomessa näyttää olevan suhteessa enemmän yksinkertaisia ja hieman karkeatekoisia tauluja kuin Ruotsissa, jossa on runsaasti taitavasti kirjottuja kuvia mietelauseineen.

Ehkä Suomessa on oltu peräti luovempia huoneentaulujen kirjonnassa kuin naapurimaassa? Siksi en tietoisesti ole ajatellut pyrkiäkään täydelliseen ja harmoniseen lopputulokseen. Ja miksi niin tekisin, jos pyrin tiivistämään siihen palasen itseäni?  




Kirjaimet hukassa? Tutustu näihin:

Sara Claëson: Nya märkbok. Bokstäver, monogram och broderier för underkläder, linne och duktyg samt sport-, bad- och nattdräkter. Lars Hökerbergs bokförlag 1937.

Aino ja Juhani Hausmann: Ommeltavia kirjaimia, toinen painos WSOY 1952.

Kauneimmat nimikirjaimeni. Uusi nimikoimisopas. VI painos, Kustannus OY Mantere 1954.

Elsie Svennås: Nimikoimiskirja 2. Aakkoset sekä malleja vapaata ompelutapaa varten, Kauppiaitten Kustannus 1961. 

Elsie Svennås: Nimikoimiskirja, Kauppiaitten kustannus 1957.

Elsie Svennås: Näin nimikoimme I - II. Malleja vapaata ompelutapaa varten ja malleja kankaan sidokseen perustuvaa ompelutapaa varten, Kauppiaitten kustannus oy 1967.

Nimikointia. Uusia ja vanhoja kirjaimistoja nykyaikaiseen nimikointiin. Yhtyneet kuvalehdet Oy 1970.

Terttu Mäkelä & Leena Lampinen: Nimikointi, Weilin+Göös 1985.

Helena RaussiTihula & Juhani Seppovaara: Kirjotut kirjaimet, muistojen monogrammit, Tammi 1999.

  

Huoneentaulujen historiasta

TIedonhaku eri lähteistä on olennainen osa tutkijan työni hauskuutta. 

Niinpä virittelin jo keväällä verkkoja eri suuntiin. 

Jyväskylästä löytyi kaksikin prosessia olennaisesti hyödyttävää osumaa.

Otin yhteyttä huhtikuussa Suomen Käsityön museoon  Jyväskylässä ja tiedustelin, onko heillä kirjottuihin huoneentauluihin liittyvää materiaalia. 

Amanuenssi Anneli Hemmilä-Nurmi vastasi nopeasti sähköpostiini ja kertoi, että museolla on kahden kodintekstiilejä kartuttaneen keruun aineistoa, joissa mainittiin erikseen myös huoneentaulut. Kuopion koti- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelijat toteuttivat vuosina 1973–1985 kansatieteelliset keruut Virolahdella, Tuupovaarassa, Suomussalmella, Perttelissä ja Kiuruvedellä.  Toinen merkittävä aineisto on koottu 1990-luvulla Varsinais-Suomesta. 

Museon esinekokoelmissa on myös 12 huoneentaulua, mutta ne on sijoitettu keskusvarastoon. Hemmilä-Nurmi toimitti minulle näistä kokoelmissa olevista huoneentauluista valokuvat nähtäväkseni.

Em. keruuiden yhteydessä tallennettiin kokoelmaan myös A3-arkille tehdyt mallipiirustuksia useasta huoneentaulusta.  Keruuhaastattelut auttoivat minua hahmottamaan olennaisesti tämän käsityöperinteen historiaa.  

Kirjailija Anneli Kantoonkin olin yhteydessä ja kerroin hänelle olevani kiinnostunut huoneentaulujen historiasta. Hän kertoi yrittäneensä 1990-luvulla tarjota lehtijuttua huoneentauluista, mutta aihe ei tuolloin mitään lehteä kiinnostanut. Hän myös muisteli, että Jyväskylässä olisi ollut tuolloin aiheesta näyttely, mutta Suomen Käsityön museon tai Keski-Suomen museon tilastoista ei löytynyt mainintaa em. näyttelystä. Kanto penkoi arkistojaan ja muisti, että  Keski-Suomen museon julkaisussa on ilmestynyt huoneentauluja koskeva artikkeli. Sain artikkelista kopion museosta.

Kyseinen Antero Linkamon artikkeli Huoneentaulut pohjautuu hänen Jyväskylän yliopistoon tekemäänsä etnologian opinnäytteeseen. 

Huoneentaulujen historian vaiheista kerrotaan myös Onerva Lääperin teoksessa  Kirjo mummolan malliin ( Minerva 2012), Helena Raussi-Tihulan & Juhani Seppovaaran teoksessa Kirjotut kirjaimet, muistojen monogrammit (Tammi 1999) ja Sanna-Kaisa Spoofin toimittamassa artikkeli-kokoelmassa Tiltun kapiot. Iittiläinen käsityöperinne (SKS 2003). 

Näiden teosten avulla hahmotin kirjottujen huoneentaulujen historiaa.

Kirjotut huoneentaulut olivat suosittuja etenkin Saksassa 1800-luvulla: katolisilla alueilla taulujen mietelmät ammensivat uskonnosta, protestanttisilla alueilla maallisemmista mietteistä. Kirjottujen mietelauseiden historia juontaa muualla Euroopassa 1800-luvulla suosituista  onnittelu- ja surunvalittelutauluista. Huoneentaulujen johdannaisena voi pitää  myös syntymäpäiväsankarille tai hääparille lahjaksi tehtyjä, kankaasta, puusta tai pahvista valmistettuja koristeellisia tauluja, joiden teksti oli joko suorasanaista tai runomittaista. Koristeina käytettiin usein kukkia, sydämiä tai enkeleitä.

1800-luvun lopulla Suomessa yleistyivät ensin  lasilevylle maalatut uskonnolliset tekstit ja raamatun lauseet, ns. "hopeapaperitaulut". Lasilevy maalattiin mustaksi schabluunakirjaimia lukuun ottamatta. Kun lasin alle laitettiin foliopaperi, kirjaimet nousivat korosteisesti esille mustasta taustasta. 

Tällainen vanha huoneentaulu on esillä Jyväskylässä Keski-Suomen museon käsityömuseossa, Toivolan pihapiirissä kuparisepän talossa. 

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa -huoneentaulu Toivolan pihan
kuparisepän talossa kuparisepän ja tämän vaimon makuukammarin seinällä. 

Toisen vastaavan taulun näin  KOM-teatterin aulatilassa, kun oli katsomassa Anneli Kannon Veriruusuista dramatisoitua näytelmää.

Herra on läsnä -huoneentaulu KOM-teatterin aulassa Anneli Kannon
Veriruusut-näytelmän somisteena.

Kankaiset, mietelauseella  tai kehotuksella varustetut kirjotut taulut yleistyivät Ruotsissa jo 1800-luvun puolivälissä. Läntiseen Suomeen ne saapuivat lähinnä Pohjanmaan ruotsinkielisen alueen kautta 1800-luvun loppupuoliskolla. 

Suomen itsenäistyminen synnytti paljon itsenäisyyden innoittamia tekstejä. Huoneentaulut yleistyivät 1920–30-luvulla, mutta muoti alkoi hiipua jo 1940-luvulla funktionalismin myötä: koti haluttiin riisua turhasta krumeluurista, joksi myös koristeelliset ja kenties jopa paatokselliset ja mennyttä aikaa huokuvat huoneentaulut laskettiin kuuluvaksi.  

1920-luvulla huoneentauluja tehtiin Suomessa myös koulukäsitöinä. Käsityölehdet ja –kirjat tarjosivat kuitenkin suhteellisen vähän huoneentaulujen malleja ja siksi oli yleistä, että malli jäljennettiin – joskus jopa muistinvaraisesti – muualla nähdystä työstä. 

Yleensä pyrittiin valitsemaan omiin elämänarvoihin sopiva teksti. Melkein jokaisessa kodissa, yksinkertaisimmassakin töllissä, oli 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ainakin yksi huoneentaulu, jota lapset katselivat koko lapsuutensa. Kodin henkinen perintö tiivistyi usein näihin huoneentauluihin.  

Yleensä kirjotuissa huoneentauluissa oli vain pelkkä teksti, mutta joskus tekstin kupeessa oli myös esittäviä kuva-aiheita.

Tekstin sommittelu tuotti usein tekijälleen vaikeuksia: lause saattoi olla vinossa ja joskus jokin kirjaimista oli väärinpäin tai puuttui kokonaan. Monesti myös  kirjainten väli lyheni loppua kohti, koska koko lause ei olisi muuten mahtunut kankaalle.

Huoneentauluihin usein liitetty uskonnollinen teksti antoi oikeutuksen ”turhan” käsityön näpertämiselle ja antoi mahdollisuuden tuoda julki ne kauniit sanat, joita ei tohdittu ääneen sanoa.  Esimerkiksi lasten sänkyjen taakse tehtiin huoneentauluja, joihin oli kirjottu ohjeita, raamatunlauseita, suojaa pyytäviä rukouksia tai satuhahmoja.   

 

Yritys ja erehdys

Käsityökoulussa korostetaan mallitilkkujen ja kokeiluiden merkitystä prosessin tärkeänä osana.

Usein malttamattomana haluaisin oikoa ja jouduttaa työn etenemistä.

Vaikka kirjonta on minulle entuudestaan tuttu tekniikka, halusin kuitenkin testata vaiheita harjoitustyössä. Olen tehnyt verraten paljon kirjontaa villalangalla, moderneja, naivistishenkisiä rekipeittokirjontakuvioita eri tarkoituksiin (esim. seinävaate ja tyynyjä).



Tekstiilien kierrätyspaja Nextiilistä löysin 25 centillä tukevahkolle lakanakankaalle kirjotun  pikku liinan, jossa oli oikealle ja vasemmalle kirjotut kasviaiheet ja niiden välissä tyhjää tilaa, mikä mielestäni suorastaan huusi mietelausetta väliinsä.

Harjoittelin mietelauseen jäljentämistä kankaalle erityisellä mallinsiirtokynällä ohuen kaavapaperin läpi silittämällä ja testasin samalla kolmisäikeisen mouline-langan toimivuutta. 

Alla mallipiirustus, joka siirtyi silittämällä kirjottavaan kankaaseen. 

Aloitin kirjomisen ulkona kirkkaassa auringonvalossa ja jatkoin kirjomista illalla sisällä.

Vasta aamulla huomasin, että käyttämissäni langoissa oli pieni sävyero. 

Mielestäni asemoin tekstin hyvinkin jämptisti kankaalle, mutta lopputuloksessa kirjaimet ovat erisuuruisia ja ylärivi viettää alaspäin. 

Vaikutelmaa vahvistaa varmsti vielä entisestään sekin, että kasviaiheet on kirjottu vinoon toisiinsa nähden. Ehkä siksi kirjontatyö on hylätty?

Tästä testikirjonnasta opin sen, että kirjonnassakin on oma rytminsä, eli kannattaa miettiä ennakkoon, alkaako kirjainta kirjoja ylhäältä alaspäin vai päinvastoin. Tärkeää on myös se, että noudattaa mallipiirustuksen ääriviivoja mahdollisimman tarkasti eikä lähde sooloilemaan kaarroksia hiukan toisin kuin mallissa. 

Väsyneenä, malttamattomana ja huonossa valossa ei kannata kirjoja ollenkaan.

Ja kannattaa myös puhdistaa silitysraudan pohja: siirtäessäni tekstiä silittämällä kankaaseen, siihen tuli tuhrua, joka ei lähtenyt pesussakaan pois.

Prosessin kannalta olennaista oli myös havaita, että muliinilanka on viheliäistä purkaa.

Ei haittaa, jos kapsäkki katoaa, se kyllä, jos kipinä

Kun on kiinnostunut jostain tietystä aiheesta, tuntuu, että sitä näkee ja kokee kaikkialla.

Luin äskettäin Kati Tervon romaanin Iltalaulaja (Otava 2017) suomalaisesta naistaiteilija Ellen Thesleffistä.

Tervon romaani kertoo osin fiktiivisesti Ellen Thesleffin elämästä kesällä 1945 hämäläisessä kesänviettopaikassa. Menneen elämän muistot siilautuvat nykyhetkeen ja luomisvimmaan.

Romaani tuntui vilisevän toinen toistaan hienompia elämänviisauksia, jotka voisi kirjoa huoneentauluksi:

Ihmisen pitäisi tyytyä vähään eikä hoopoilla.

Itse väsäämällä saa sellaista kun haluaa.

Kun seisoo omilla jaloillaan, syntyy jälki.

Yritin etsiä Näsinlinnankadun Nappipuodista Käsi kauniin tekee -harjoitustyöhön sopivan sävyistä mouline-lankaa.

Kauppaan tuli hieman minun jälkeeni tuttu korutaiteilija, jonka kanssa antauduin oitis keskusteluun ja kerroin, mitä asiaa olen kaupassa toimittamassa.

Puhe kiertyi nopeasti työnkuvaamme, josta löytyy paljon yhteisiä nimittäjiä: korutaiteilija kiteytti, että vaikka koti on pitkien työpäivien takia jatkuvassa kaaoksesa ja tulevaisuus näyttää välillä epävarmalta, niin työtilausten kuin taloudellisen toimeentulonkin kannalta, niin tärkeintä on, että aina aamulla herätessään tietää mitä tekee ja nauttii siitä täysin palkein.

Huomasin nyökytteleväni entistä kiivaammin ja kerroin, että juuri tätä oivallusta haluan tuoda myös päättötyössäni esiin.

Ennen kuin tiemme erkanivat, huikkasin vielä lupauksen kutsua hänet päättötyön käsittelyä kuulemaan.

Kati Tervon romaanissa Ellen Thesleffkin toteaa: 

Ei haittaa, jos kapsäkki katoaa, se kyllä, jos kipinä. 

Ällös varrella elosi

Muutimme nykyiseen kotiimme paritalon puolikkaaseen  Viinikanpuiston kupeeseen 17 vuotta sitten. 

Isäni antoi tupaantuliaislahjaksi  vanhan kirjotun huoneentaulun, jossa on teksti 

Ällös varrella elosi, 

      onnen päivän paistehessa 

unhoita kodin ovea, 

    kodin liestä lämpimätä.

Seinävaate löysi ilman muuta kunniapaikan keittiön oven päältä.

Elämänviisauden kömpelo riimittely hauskutti kolmea lastamme ja aika ajoin myös kylään tulleet ystävät ovat nostaneet naureskellen katseensa oven päällä olevaan tekstiin. 

Kirjonta on tehty tummanpunaisella muliini-langalla

Mietelause on koristeltu kummastakin kulmasta tyylitellyin kasviornamentein. 

Olen yhdeltä ammatiltani tutkija ja siksi koen tarpeelliseksi selvittää päättötyössäni myös kirjottujen huoneentaulujen historiaa Suomessa. 

Tutkijana innostun usein aiheista, joita on syystä tai toisesta tutkittu hyvin niukasti tai ei lainkaan. 

Nopeasti sain huomata, että huoneentaulujen historiakin on Suomessa melko niukasti kartoitettu alue. 

Poliitikkojen tokaisuja vanhoissa keittiöpyyhkeissä

Jaman eli taiteilijakollektiivi Jaana Pietilän ja Mari Liimataisen SPP-näyttely 17.2.–8.3.2018 galleria Rongassa, os. Rongankatu 1 C 9, Tampere.

Onneksi siippa huomasi tämän Galleria Rongan SPP-näyttelyn ja ennätin käydä sen katsomassa juuri ennen sen päättymistä maaliskuun alussa.

Jama on Jaana Pietilän ja Mari Liimataisen muodostama taiteilijakollektiivi, joka tarkastelee taiteensa kautta arkista elämää tässä ajassa. 

Taidegraafikko Mari Liimataisen oivallus kirjoa suomalaisten poliitikkojen tokaisuja ja lausahduksia käytettyihin keittiöpyyhkeisiin liippaa todella läheltä omaa päättötyöni ideaa.  

Vanhat, käytetyt keittiöpyyhkeet ovat saaneet Liimataisen kirjontatöissä uuden elämän suomalaisten poliitikkojen hokemien alustana. 

Elämän jäljet, arjen nuhjaisuus ja pinttyneet tahrat näkyvät pyyhkeissä. Niissä on patinaa ja siksi myös niihin kirjotut "mietelauseet" saavat tavallaan enemmän pontta.

Liimataisen teokset kommentoivat hellyttävästi poliitikkojen mediapuhetta ja heijastelevat samalla yhteiskunnan yleistä ilmapiiriä ja sen muutoksia. 

Haluaisitko pyyhkiä kätesi pyyheliinaan, jossa lukee Henki on hyvä,
Vaihtoehtoisia faktoja tai  Oleskeluyhteiskunta? Mari Liimataisen
kirjontatekniikalla toteutettu taideinstallaatio
 galleria Rongassa Tampereella. Valokuva PHH. 

... vai miellyttääkö enemmän Ainahan on arvovalintoja, Kyllä kansa
 tietää tai Hallitus on peräkontista? Mari Liimataisen 
kirjontatekniikalla toteutettu taideinstallaatio
 galleria Rongassa Tampereella. Valokuva PHH. 

Lausetasolla minua puhutteli eniten pyyheliina Tarttis tehrä jotain
-tekstillä. Mari Liimataisen kirjontatekniikalla toteutettu taideinstallaatio
 galleria Rongassa Tampereella.Valokuva PHH. 

Lisää kuvia näyttelystä löytyy myös Instagramista.