Huoneentaulujen historiasta

TIedonhaku eri lähteistä on olennainen osa tutkijan työni hauskuutta. 

Niinpä virittelin jo keväällä verkkoja eri suuntiin. 

Jyväskylästä löytyi kaksikin prosessia olennaisesti hyödyttävää osumaa.

Otin yhteyttä huhtikuussa Suomen Käsityön museoon  Jyväskylässä ja tiedustelin, onko heillä kirjottuihin huoneentauluihin liittyvää materiaalia. 

Amanuenssi Anneli Hemmilä-Nurmi vastasi nopeasti sähköpostiini ja kertoi, että museolla on kahden kodintekstiilejä kartuttaneen keruun aineistoa, joissa mainittiin erikseen myös huoneentaulut. Kuopion koti- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelijat toteuttivat vuosina 1973–1985 kansatieteelliset keruut Virolahdella, Tuupovaarassa, Suomussalmella, Perttelissä ja Kiuruvedellä.  Toinen merkittävä aineisto on koottu 1990-luvulla Varsinais-Suomesta. 

Museon esinekokoelmissa on myös 12 huoneentaulua, mutta ne on sijoitettu keskusvarastoon. Hemmilä-Nurmi toimitti minulle näistä kokoelmissa olevista huoneentauluista valokuvat nähtäväkseni.

Em. keruuiden yhteydessä tallennettiin kokoelmaan myös A3-arkille tehdyt mallipiirustuksia useasta huoneentaulusta.  Keruuhaastattelut auttoivat minua hahmottamaan olennaisesti tämän käsityöperinteen historiaa.  

Kirjailija Anneli Kantoonkin olin yhteydessä ja kerroin hänelle olevani kiinnostunut huoneentaulujen historiasta. Hän kertoi yrittäneensä 1990-luvulla tarjota lehtijuttua huoneentauluista, mutta aihe ei tuolloin mitään lehteä kiinnostanut. Hän myös muisteli, että Jyväskylässä olisi ollut tuolloin aiheesta näyttely, mutta Suomen Käsityön museon tai Keski-Suomen museon tilastoista ei löytynyt mainintaa em. näyttelystä. Kanto penkoi arkistojaan ja muisti, että  Keski-Suomen museon julkaisussa on ilmestynyt huoneentauluja koskeva artikkeli. Sain artikkelista kopion museosta.

Kyseinen Antero Linkamon artikkeli Huoneentaulut pohjautuu hänen Jyväskylän yliopistoon tekemäänsä etnologian opinnäytteeseen. 

Huoneentaulujen historian vaiheista kerrotaan myös Onerva Lääperin teoksessa  Kirjo mummolan malliin ( Minerva 2012), Helena Raussi-Tihulan & Juhani Seppovaaran teoksessa Kirjotut kirjaimet, muistojen monogrammit (Tammi 1999) ja Sanna-Kaisa Spoofin toimittamassa artikkeli-kokoelmassa Tiltun kapiot. Iittiläinen käsityöperinne (SKS 2003). 

Näiden teosten avulla hahmotin kirjottujen huoneentaulujen historiaa.

Kirjotut huoneentaulut olivat suosittuja etenkin Saksassa 1800-luvulla: katolisilla alueilla taulujen mietelmät ammensivat uskonnosta, protestanttisilla alueilla maallisemmista mietteistä. Kirjottujen mietelauseiden historia juontaa muualla Euroopassa 1800-luvulla suosituista  onnittelu- ja surunvalittelutauluista. Huoneentaulujen johdannaisena voi pitää  myös syntymäpäiväsankarille tai hääparille lahjaksi tehtyjä, kankaasta, puusta tai pahvista valmistettuja koristeellisia tauluja, joiden teksti oli joko suorasanaista tai runomittaista. Koristeina käytettiin usein kukkia, sydämiä tai enkeleitä.

1800-luvun lopulla Suomessa yleistyivät ensin  lasilevylle maalatut uskonnolliset tekstit ja raamatun lauseet, ns. "hopeapaperitaulut". Lasilevy maalattiin mustaksi schabluunakirjaimia lukuun ottamatta. Kun lasin alle laitettiin foliopaperi, kirjaimet nousivat korosteisesti esille mustasta taustasta. 

Tällainen vanha huoneentaulu on esillä Jyväskylässä Keski-Suomen museon käsityömuseossa, Toivolan pihapiirissä kuparisepän talossa. 

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa -huoneentaulu Toivolan pihan
kuparisepän talossa kuparisepän ja tämän vaimon makuukammarin seinällä. 

Toisen vastaavan taulun näin  KOM-teatterin aulatilassa, kun oli katsomassa Anneli Kannon Veriruusuista dramatisoitua näytelmää.

Herra on läsnä -huoneentaulu KOM-teatterin aulassa Anneli Kannon
Veriruusut-näytelmän somisteena.

Kankaiset, mietelauseella  tai kehotuksella varustetut kirjotut taulut yleistyivät Ruotsissa jo 1800-luvun puolivälissä. Läntiseen Suomeen ne saapuivat lähinnä Pohjanmaan ruotsinkielisen alueen kautta 1800-luvun loppupuoliskolla. 

Suomen itsenäistyminen synnytti paljon itsenäisyyden innoittamia tekstejä. Huoneentaulut yleistyivät 1920–30-luvulla, mutta muoti alkoi hiipua jo 1940-luvulla funktionalismin myötä: koti haluttiin riisua turhasta krumeluurista, joksi myös koristeelliset ja kenties jopa paatokselliset ja mennyttä aikaa huokuvat huoneentaulut laskettiin kuuluvaksi.  

1920-luvulla huoneentauluja tehtiin Suomessa myös koulukäsitöinä. Käsityölehdet ja –kirjat tarjosivat kuitenkin suhteellisen vähän huoneentaulujen malleja ja siksi oli yleistä, että malli jäljennettiin – joskus jopa muistinvaraisesti – muualla nähdystä työstä. 

Yleensä pyrittiin valitsemaan omiin elämänarvoihin sopiva teksti. Melkein jokaisessa kodissa, yksinkertaisimmassakin töllissä, oli 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ainakin yksi huoneentaulu, jota lapset katselivat koko lapsuutensa. Kodin henkinen perintö tiivistyi usein näihin huoneentauluihin.  

Yleensä kirjotuissa huoneentauluissa oli vain pelkkä teksti, mutta joskus tekstin kupeessa oli myös esittäviä kuva-aiheita.

Tekstin sommittelu tuotti usein tekijälleen vaikeuksia: lause saattoi olla vinossa ja joskus jokin kirjaimista oli väärinpäin tai puuttui kokonaan. Monesti myös  kirjainten väli lyheni loppua kohti, koska koko lause ei olisi muuten mahtunut kankaalle.

Huoneentauluihin usein liitetty uskonnollinen teksti antoi oikeutuksen ”turhan” käsityön näpertämiselle ja antoi mahdollisuuden tuoda julki ne kauniit sanat, joita ei tohdittu ääneen sanoa.  Esimerkiksi lasten sänkyjen taakse tehtiin huoneentauluja, joihin oli kirjottu ohjeita, raamatunlauseita, suojaa pyytäviä rukouksia tai satuhahmoja.