Valkoisen kankaan kammo ?

Kirjailijat tuntevat käsitteen tyhjän näytön tai valkoisen paperin kammo, writer´s block. 

Sama aloittamisen vastus voi ilmetä myös käsitöiden teossa. 

Tuntuu uskaliaalta leikata kangasta määrämittaan, aloittaa vaativan neulemallin ensimmäiset silmukat.

Huomaan mittailevani silmilläni kirjonnan alustaksi valitsemaani pyyhettä. 

Kuinka monella tavalla voin sen tärvätä? 

Tekstin sommittelu on tärkeä osa huoneentaulun suunnittelua. Mietin, onko valitsemani teksti jopa liian pitkä huoneentauluun. 

Vertaan keittiön seinällä olevan Ällös varrella elosi -huoneentaulun sanamäärää ja huomaan huojentuneena, että tekstit ovat lähes samanmittaisia.

Vanhat huoneentaulut kirjottiin usein varsipistoina.

Pistojen valintaan vaikuttivat paitsi kirjojan vähäiset taidot niin myös säästäväisyys.  

Varsipistokirjonnan pystyi tekemään melko pienellä lankamäärällä ja valmista jälkeäkin syntyi verraten nopeasti. 

Yritän ottaa varteen harjoitustyön kokemuksista. 

Teen apuviivoituksen punaisella harsinlangalla riveille ja pyrin myös keskittämään tekstin rytmisesti oikein ja riittävän väljästi.

Kirjasimia jäljentäessä ohuella tussilla syntyy vielä vaikutelma siroista jugend-kirjaimista. Jäljennyskynällä silittäessä sirot viivat leviävät. 

Päätän elää asian kanssa. 

Perhe myötäelää

On huisin kiva, kun perhekin on mukana tässä projektissa.

Tytär lähetti tänään kuvan kesäretkeltään Raaseporista Billnäsistä, missä oli huomannut Fiskarsin antiikkipäivillä myynnissä vanhan huoneentaulun: Rakkaus ei väsy.

Se oli myynnissä 40 euron hintaan vanhoja käsitöitä ja käsityötarvikkeita myyvän naisen kirpputoripöydässä.


Viime syksynä yritin sopia Nextiilin henkilökunnan kanssa, että he olisivat ottaneet minua varten kierrätystekstiileistä syrjään vanhoja huoneentauluja. 

Ensin tilaukseni otettiin varteen, mutta myöhemmin soitettiin, että koska kyse on vintage-tekstiileistä, he eivät voi niitä minulle varata.

Aika ajoin olen penkonut Nextiilin vintage-kirjontalaareja, mutta en ole löytänyt ainuttakaan huoneentaulua. 

Jätin vastaavan pyynnön myös entisen kotikaupunkini, Forssan,  Texvexiin, mutta vielä en tiedä, onko huoneentauluja kertynyt sielläkäään nähtäväkseni. 

Tämäkin puoltaa aiemmin esille tuomaani huomiota siitä, että huoneentaulut ovat todennäköisesti aikojen saatossa kotien liinavaatekaapeista tyystin kadonneet. 

Huoneentauluja käsittelevissä lähteissäkin todetaan, että muotien muuttuessa vanhan käsityöperinteen arvostus vähenee ja aiemmin niin suosittuun perinteeseen suhtaudutaan nolostellen.

  

Minä näen punaista

Käytän usein ilmaisua "punainen lanka" kiteyttäessäni elämän johtoteemoja tai oman työni ydintä.

Arjessa, elämässä ja työssä on oltava jokin punainen lanka, johtoteema, motiivi ja kirittäjä.

Punainen on mielestäni myös tunteen ja reagoinnin väri.

Siksi minulle oli alusta asti selvää, että käytän päättötyössä kirjotun tekstin värinä punaista lankaa.

Kuvaannollinen sanonta "Minä näen punaista!" sopii myös tavallaan päättötyön tekstin sanomaan.

Alunperin olin ajatellut leikitellä päättötyössä punaisen langan eri vivahteilla ja olin kevään mittaan kerännyt Nextiilistä ja hankkinut käsityöliikkeestä punaisen eri sävyjä mouline-lankoina.

Todennäköisesti päädyn kuitenkin käyttämään vain yhtä punaisen värisävyä. Harjoitustyössä  nimittäin huomasin, että sävyvivahteilla todellakin on merkitystä.

Vaaleampi okranruskea sopi paljon paremmin kankaan sävyyn kuin tummempi virheväri.

Olen vielä kahden vaiheilla, valitsenko mouline-langan vai helmilangan kirjontalangaksi.

Huoneentaulujen kulta-aikana käsityöliikkeiden ja -lehtien valikoimissa oli valmiita huoneentaulumalleja. Lankojen, pistojen ja värien valinta jäi kuitenkin useimmiten kirjojan tehtäväksi.

Antero Linkamo toteaa artikkelissaan, että usein huoneentauluissa värejä oli onnistuttu soinnuttamaan toisiinsa hyvinkin kauniisti, mutta toisinaan kirjojan värisilmä tai työhön löytyneet langat olivat jopa ristiriidassa keskenään.

Kun kirjonta ottaa kantaa

Pehmeetä touhua - Nordic Outsider Craft Suomen Käsityön museossa Jyväskylässä 2.12.2018 asti, os. Kauppakatu 25. Avoinna ti-pe, su klo 11–18, maanantaisin suljettu. 

Lastenkirjallisuudessa jotkin teemat roihahtavat ilmiöksi yht äkkiä. Jostakin aiheesta, jota ei ole aiemmin käsitelty juuri lainkaan, ilmestyy monta toteutusta. 

Selitän tätä osittain sillä, että lastenkirjallisuuden tekijät seuraavat keskimääräistä valppaammin ajan ilmiöitä ja tarttuvat niihin aikuistenkirjojen tekijöitä nopeammin.

Sama pätee toisinaan myös käsityötekniikoiden moderneihin variaatioihin.

Helsingissä toimii esimerkiksi Radikaalit pistot –ryhmä, joka on päivittänyt perinteisen ristipistokirjonnan uudelle vuosituhannelle. Kyse on craftivismista, jossa poliittisia kysymyksiä käsitellään esimerkiksi neulomalla, virkkaamalla ja kirjomalla. 

Loviisan Sanomissa uutisoitiin Linnea Saaritsin  Loviisassa pitämästä näyttelystä. Saarits käyttää materiaalinaan kirpputoreilta löytämiään vanhoja liinoja, joihin kirjoo ajankohtaisia, kantaaottavia lauseita. 

Hän poimii lauseita laulujen sanoituksista, lehdistä tai kuulemistaan keskusteluista. Olennainen valinnan kriteeri on, että ne tekevät Saaritsiin vaikutuksen jollain tasolla. Yksi näyttelyssä esillä olleista töistä otti kantaa Loviisassa näyttelyn alla ajankohtaiseen pakolaisten karkotukseen: ”Stop deportations.”

Saaritsin ahaa-oivallus kirjontatekniikan tajunnan räjäyttävästä vaikutuksesta kolahti minuun erityisesti:

"Fiilis oli sama kuin pienenä lukemaan oppiessa. Maailma avautui ja ajattelin, että nyt voin tehdä mitä vain. Se oli todella inspiroivaa. Tajusin, että voin tällä tekniikalla tehdä kaiken.

Pidän sanojen ja kuvien yhdistelemisestä. Sanat ovat minulle tärkeitä".

Radikaalit pistot –ryhmä järjestää myös tulevana viikonloppuna Ruisrockissa työpajoja. 

Ajatus tuntuu hauskalta: kesken rock-konsertin voi tulla meditoimaan kantaa ottavan kirjonnan pariin!    

Myös Helsingin Sanomat uutisoi Taitoliiton vuoden käsityötekniikasta ja haastatteli ristipistoharrastaja Aikku Meuraa, joka kirjoo feministisiä ja muita yhteiskunnallisesti kantaaottavia ajatuksia töihinsä. 

Radikaalien tai kumouksellisten ristipistotöiden ajatuksena on Meuran mielestä yhdistää historiallinen käsityötekniikka ja julkistaa sen kautta uutta viestiä: Usein näistä radikaaleista ristipistotöistä voi löytää esimerkiksi sukupuolinormeihin liittyvää kantaaottavuutta tai poliittista sanomaa.

Suomen Käsityön museossa on ollut craftivisminäyttelyitä aiemmin viime vuonna ja joulukuun alkuun saakka on avoinna myös Pehmeetä touhua  – Nordic Outsider Craft –näyttely, joka näyttää, mitä tapahtuu, kun ”käsityö ei pysy kuosissaan, vaan villiintyy teknikoiden ja materiaalin iloitteluksi”. Näyttelyyn on koottu Suomesta ja muista pohjoismaista pehmeiden kädentaitajien ITE-taidetta. 

Magnus Östlingin ristipistotaulut ovat postikorttia pienemmpiä tiivistyksiä
Ruotsin eri maakuntien leimallisista piirteistä. Kuva PHH.

Esimerkiksi ruotsalainen Magnus Östling on tehnyt pikkuruisia ristipistotöitä Ruotsin eri maakuntien ominaispiirteistä. 

Matti Rauhaniemi on sananmukaisesti vääntänyt rautalangasta aforismeja: ”Ole oma itsesi. Ole monsteri. Ole optimisti”. 

Mukana on myös tunnettuja lastenloruja ja laulun tekstejä.

 Matti Rauhaniemen rautalanka-aforismit piirtyvät myös varjoina seinille.
Keskellä Oli ennen Onnimanni -runo. Kuva PHH.

Outi Silfvenius on forssalainen tekstiilitaiteilija, joka teki elämäntyönsä Finlaysonin tehtaan ateljeessa kangasmallien suunnittelijana. Eläköitymisensä jälkeen hän on pitänyt Forssassa lukuisia näyttelyitä käsitöistään.

Tammikuussa 2018 kävin hänen Forssan Luontomuseoon pystyttämässään Zachris Topeliuksen juhlavuoden näyttelyssä. 

Topelius-teeman kupeessa oli myös Outin käsitöitä. Huomioni kiintyi heti trykkityyki -kankaaseen kirjottuun kaksipuoliseen seinävaatteeseen.

"Uskalla. Uskalla elää tänään huomista varten. Ota oppia eilisestä. Unohda."
Tekstiilitaiteilija Outi Silfveniuksen 1970-luvulla kirjoma huoneentaulu. 

Punainen elämänlanka näkyy myös teoksen takana.  

Outi kertoi sen tarinan: hänen anoppinsa oli kova määräilemään ja neuvomaan, kuinka miniän pitäisi tehdä asiat.  Seinävaate syntyi ikään kuin terapiana ja tekijänsä henkilökohtaiseksi huoneentauluksi, jotta oma tekemisen ja elämisen tapa ei unohtuisi.

Vielä yli sata vuotta sitten käsitöitä tehtiin ennen muuta siksi, että tarvittiin erilaisia talouden käyttötekstiilejä, joita kuitenkin pyrittiin myös koristelemaan eri tavoin.

Teollisen tekstiilituotannon jälkeen uniikeilla käsitöillä ei enää ole välitöntä "käyttöarvoa", mutta sitäkin enemmän näyttöarvoa. Siksi on mielestäni erityisen kiinnostavaa, että pehmeät naisten käsityötekniikat on nyt juonikkaasti valjastettu aktiivisen kantaa ottamisen alustaksi. 

Kierrätys kunniaan eli materiaalien valinnasta

Käsitöiden tekijänä olen impulsiivinen, mikä on mielestäni yksinomaan hyvä asia. 

Kädentaidot antavat tarvittavaa vastinetta usein tiukastikin aikataulutettuihin kirjoitushankkeisiin. 

Monesti työpäivän aikana tuntuu siltä, että ei saa mitään konkreettista aikaan. Kun illalla kotona paneudun johonkin työn alla olevaan käsityöhön, näen konkreettisesti, kuinka työ etenee, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta, pala palalta.

Sattumanvarainen sykäys ja sen myötä lopullinen päätös tehdä käsityökoulun päättötyö syntyi alkusyksystä 2017, kun löysin Helsingin Hakaniemen torin kupeesta Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen hyväksi pidetyltä kirpputorilta todennäköisesti kangaspuissa kudotun vanhan luonnonvalkoisen pyyhkeen, jossa on hento raidoitus. 

Pyyhe oli lähes käyttämätön ja silitetty. Pyörittelin pyyhettä hetken käsissäni. En todellakaan tarvinnut uusia keittiöpyyhkeitä, mutta mietin, mihin muuhun tarkoitukseen sitä voisi käyttää. 

Raidoituksen takia pyyhkeeseen olisi helppo kirjoja valittu teksti. 

Vanhojen perinteisten huoneentaulujen ja seinävaatteiden koot vaihtelivat. Korkeus oli yleensä 30–60 ja leveys 50–150 senttimetriä. 

Pyyhe oli mitoiltaan, 90 X 40 senttimetriä, eli suorastaan ideaali huoneentauluksi. 

Pyyhe maksoi 1,50 euroa.

Perinteisten huoneentaulujen pohjakangas oli yleensä puuvillaa tai pellavaa, jolle kirjottiin 2–3-säikeisellä muliinilangalla. Tavallisesti kirjonta tehtiin yksinkertaisilla varsi- ja laakapistoilla. 

Voiko käsialansa valita?

Melko usein minkä tahansa työn aloittamisen viivyttämiseksi keksii erilaisia verukkeita, joiden varjoilla voi lykätä työhön ryhtymistä.

Kaunokirjoituskäsialani on tärvääntynyt vuosien mittaan lähes lukukelvottomaksi.

Siksi ajattelin, että olisi hauskaa ja hienoa, jos löytäisin jonkin erityisen kauniin kirjasinmallin päättötyöhöni.

Isoja aakkosia ruotsalaisen Clara Claësonin Nya märkbok 
-kirjasessa vuodelta 1937.  

... nämäkin kirjaimet samasta vihkosesta.

Niinpä lähdin selvittämään, kuinka monenlaisia kirjasinmalleja kirjontaan on tarjolla.

Pirkanmaan kirjastojen varastovalikoimista niitä löytyikin sievoinen pino. Löysin myös kädentaitokirjahyllystäni muutamia vihkosia.

Selailin kirjasinmalleja viehättyneenä ja hoksasin, että valinnanvaraa on todella paljon. Perinteiset kirjaimet taipuvat todella moneen! 

Olen ollut varhaisesta nuoruudestani lähtien mieltynyt jugendin arkkitehtuuriin, huonekaluihin, värimaailmaan, ornamentteihin ja sisustustekstiileihin. Olisi hienoa valita lopputyöhön jokin jugend-tyylinen kirjasinmalli.  

Harjoitustyössä pyrin hieman tavoittelemaan  jugend-tyyliä, mutta en ollut aivan tyytyväinen lopputulokseen.

Lopullisen työn kirjasinmalli on luultavasti hieman kevennetty versio jugendista, ilman turhaa krumeluuria, mutta pikantisti silti omanlaisensa.

Pieniä aakkosia  ja nimikirjainten erilaisia sommitelmia 
ruotsalaisen Clara Claësonin Nya märkbok 
-kirjasessa vuodelta 1937.  

Kirjasinmalleja Kauneimmat nimikirjaimeni. 
Uusi nimikoimisopas -julkaisusta (Kustannus Oy Mantere 1954).  

Toisaalta ruotsalaisen Elsie Svennåsin ulkoisesti vaatimattoman näköiset 1950- ja 1960-luvulla julkaistut vihkoset paljastuivat todelliseksi  aarrearkuksi. Ne todensivat, kuinka lukuisilla eri tavoilla aakkoston kirjaimia voi varioida.

Ruotsalaisen Elsie Svennåsin nimikoimiskirjojen kirjasinmalleja 

Tosin monet Svennåsin hyvinkin tyylitellyt ja koristeelliset kirjainmallit on suunniteltu nimikirjainmonogrammeiksi, ei niinkään pidempien tekstien kirjasimiksi.  

Kirjasinmallissa pitää mielestäni olla asennetta ja ryhtiä. 

Kirjainten  tehtävänä on myös tukea valitun tekstin iskuvoimaa ja tehoa.

Yhtyneiden kuvalehtien todennäköisesti irtonumeromyynnissä olleessa vuonna 1970 
julkaisemassa Nimikointia. Uusia ja vanhoja kirjaimistoja nykyaikaiseen nimikointiin
-lehdessä on selvästi päivitetty nimikointiperinnettä uudelle modernille vuosikymmenelle. 

Antero Linkamon artikkelissa vertaillaan ruotsalaisten ja suomalaisten huoneentaulujen laatueroja. Linkamo puhuu myös huoneentaulun käsialasta ja tarkoittaa tulkintani mukaan ennen muuta työn tekijän kädenjälkeä kokonaisuudessaan: 

Kirjotun taulun käsiala ja sommittelu kertoo myös selvästi, onko tekijä saanut käsityökoulutusta sekä sen, onko ollut mahdollisuutta hankkia riittävän korkealaatuisia työaineita. Vertailu on osoittanut, että Suomessa näyttää olevan suhteessa enemmän yksinkertaisia ja hieman karkeatekoisia tauluja kuin Ruotsissa, jossa on runsaasti taitavasti kirjottuja kuvia mietelauseineen.

Ehkä Suomessa on oltu peräti luovempia huoneentaulujen kirjonnassa kuin naapurimaassa? Siksi en tietoisesti ole ajatellut pyrkiäkään täydelliseen ja harmoniseen lopputulokseen. Ja miksi niin tekisin, jos pyrin tiivistämään siihen palasen itseäni?  




Kirjaimet hukassa? Tutustu näihin:

Sara Claëson: Nya märkbok. Bokstäver, monogram och broderier för underkläder, linne och duktyg samt sport-, bad- och nattdräkter. Lars Hökerbergs bokförlag 1937.

Aino ja Juhani Hausmann: Ommeltavia kirjaimia, toinen painos WSOY 1952.

Kauneimmat nimikirjaimeni. Uusi nimikoimisopas. VI painos, Kustannus OY Mantere 1954.

Elsie Svennås: Nimikoimiskirja 2. Aakkoset sekä malleja vapaata ompelutapaa varten, Kauppiaitten Kustannus 1961. 

Elsie Svennås: Nimikoimiskirja, Kauppiaitten kustannus 1957.

Elsie Svennås: Näin nimikoimme I - II. Malleja vapaata ompelutapaa varten ja malleja kankaan sidokseen perustuvaa ompelutapaa varten, Kauppiaitten kustannus oy 1967.

Nimikointia. Uusia ja vanhoja kirjaimistoja nykyaikaiseen nimikointiin. Yhtyneet kuvalehdet Oy 1970.

Terttu Mäkelä & Leena Lampinen: Nimikointi, Weilin+Göös 1985.

Helena RaussiTihula & Juhani Seppovaara: Kirjotut kirjaimet, muistojen monogrammit, Tammi 1999.

  

Huoneentaulujen historiasta

TIedonhaku eri lähteistä on olennainen osa tutkijan työni hauskuutta. 

Niinpä virittelin jo keväällä verkkoja eri suuntiin. 

Jyväskylästä löytyi kaksikin prosessia olennaisesti hyödyttävää osumaa.

Otin yhteyttä huhtikuussa Suomen Käsityön museoon  Jyväskylässä ja tiedustelin, onko heillä kirjottuihin huoneentauluihin liittyvää materiaalia. 

Amanuenssi Anneli Hemmilä-Nurmi vastasi nopeasti sähköpostiini ja kertoi, että museolla on kahden kodintekstiilejä kartuttaneen keruun aineistoa, joissa mainittiin erikseen myös huoneentaulut. Kuopion koti- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelijat toteuttivat vuosina 1973–1985 kansatieteelliset keruut Virolahdella, Tuupovaarassa, Suomussalmella, Perttelissä ja Kiuruvedellä.  Toinen merkittävä aineisto on koottu 1990-luvulla Varsinais-Suomesta. 

Museon esinekokoelmissa on myös 12 huoneentaulua, mutta ne on sijoitettu keskusvarastoon. Hemmilä-Nurmi toimitti minulle näistä kokoelmissa olevista huoneentauluista valokuvat nähtäväkseni.

Em. keruuiden yhteydessä tallennettiin kokoelmaan myös A3-arkille tehdyt mallipiirustuksia useasta huoneentaulusta.  Keruuhaastattelut auttoivat minua hahmottamaan olennaisesti tämän käsityöperinteen historiaa.  

Kirjailija Anneli Kantoonkin olin yhteydessä ja kerroin hänelle olevani kiinnostunut huoneentaulujen historiasta. Hän kertoi yrittäneensä 1990-luvulla tarjota lehtijuttua huoneentauluista, mutta aihe ei tuolloin mitään lehteä kiinnostanut. Hän myös muisteli, että Jyväskylässä olisi ollut tuolloin aiheesta näyttely, mutta Suomen Käsityön museon tai Keski-Suomen museon tilastoista ei löytynyt mainintaa em. näyttelystä. Kanto penkoi arkistojaan ja muisti, että  Keski-Suomen museon julkaisussa on ilmestynyt huoneentauluja koskeva artikkeli. Sain artikkelista kopion museosta.

Kyseinen Antero Linkamon artikkeli Huoneentaulut pohjautuu hänen Jyväskylän yliopistoon tekemäänsä etnologian opinnäytteeseen. 

Huoneentaulujen historian vaiheista kerrotaan myös Onerva Lääperin teoksessa  Kirjo mummolan malliin ( Minerva 2012), Helena Raussi-Tihulan & Juhani Seppovaaran teoksessa Kirjotut kirjaimet, muistojen monogrammit (Tammi 1999) ja Sanna-Kaisa Spoofin toimittamassa artikkeli-kokoelmassa Tiltun kapiot. Iittiläinen käsityöperinne (SKS 2003). 

Näiden teosten avulla hahmotin kirjottujen huoneentaulujen historiaa.

Kirjotut huoneentaulut olivat suosittuja etenkin Saksassa 1800-luvulla: katolisilla alueilla taulujen mietelmät ammensivat uskonnosta, protestanttisilla alueilla maallisemmista mietteistä. Kirjottujen mietelauseiden historia juontaa muualla Euroopassa 1800-luvulla suosituista  onnittelu- ja surunvalittelutauluista. Huoneentaulujen johdannaisena voi pitää  myös syntymäpäiväsankarille tai hääparille lahjaksi tehtyjä, kankaasta, puusta tai pahvista valmistettuja koristeellisia tauluja, joiden teksti oli joko suorasanaista tai runomittaista. Koristeina käytettiin usein kukkia, sydämiä tai enkeleitä.

1800-luvun lopulla Suomessa yleistyivät ensin  lasilevylle maalatut uskonnolliset tekstit ja raamatun lauseet, ns. "hopeapaperitaulut". Lasilevy maalattiin mustaksi schabluunakirjaimia lukuun ottamatta. Kun lasin alle laitettiin foliopaperi, kirjaimet nousivat korosteisesti esille mustasta taustasta. 

Tällainen vanha huoneentaulu on esillä Jyväskylässä Keski-Suomen museon käsityömuseossa, Toivolan pihapiirissä kuparisepän talossa. 

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa -huoneentaulu Toivolan pihan
kuparisepän talossa kuparisepän ja tämän vaimon makuukammarin seinällä. 

Toisen vastaavan taulun näin  KOM-teatterin aulatilassa, kun oli katsomassa Anneli Kannon Veriruusuista dramatisoitua näytelmää.

Herra on läsnä -huoneentaulu KOM-teatterin aulassa Anneli Kannon
Veriruusut-näytelmän somisteena.

Kankaiset, mietelauseella  tai kehotuksella varustetut kirjotut taulut yleistyivät Ruotsissa jo 1800-luvun puolivälissä. Läntiseen Suomeen ne saapuivat lähinnä Pohjanmaan ruotsinkielisen alueen kautta 1800-luvun loppupuoliskolla. 

Suomen itsenäistyminen synnytti paljon itsenäisyyden innoittamia tekstejä. Huoneentaulut yleistyivät 1920–30-luvulla, mutta muoti alkoi hiipua jo 1940-luvulla funktionalismin myötä: koti haluttiin riisua turhasta krumeluurista, joksi myös koristeelliset ja kenties jopa paatokselliset ja mennyttä aikaa huokuvat huoneentaulut laskettiin kuuluvaksi.  

1920-luvulla huoneentauluja tehtiin Suomessa myös koulukäsitöinä. Käsityölehdet ja –kirjat tarjosivat kuitenkin suhteellisen vähän huoneentaulujen malleja ja siksi oli yleistä, että malli jäljennettiin – joskus jopa muistinvaraisesti – muualla nähdystä työstä. 

Yleensä pyrittiin valitsemaan omiin elämänarvoihin sopiva teksti. Melkein jokaisessa kodissa, yksinkertaisimmassakin töllissä, oli 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ainakin yksi huoneentaulu, jota lapset katselivat koko lapsuutensa. Kodin henkinen perintö tiivistyi usein näihin huoneentauluihin.  

Yleensä kirjotuissa huoneentauluissa oli vain pelkkä teksti, mutta joskus tekstin kupeessa oli myös esittäviä kuva-aiheita.

Tekstin sommittelu tuotti usein tekijälleen vaikeuksia: lause saattoi olla vinossa ja joskus jokin kirjaimista oli väärinpäin tai puuttui kokonaan. Monesti myös  kirjainten väli lyheni loppua kohti, koska koko lause ei olisi muuten mahtunut kankaalle.

Huoneentauluihin usein liitetty uskonnollinen teksti antoi oikeutuksen ”turhan” käsityön näpertämiselle ja antoi mahdollisuuden tuoda julki ne kauniit sanat, joita ei tohdittu ääneen sanoa.  Esimerkiksi lasten sänkyjen taakse tehtiin huoneentauluja, joihin oli kirjottu ohjeita, raamatunlauseita, suojaa pyytäviä rukouksia tai satuhahmoja.