Käsi kauniin tekee

Tutkija Seija Kojonkoski-Rännälin Käsin tekemisen filosofia (Turun yliopiston opettajankoulutuslaitos 2014) pyrkii kiteyttämään  käsitöiden merkitystä ja niiden tekemistä filosofisena kysymyksenä.

Kirja on ollut kevätkesästä lähtien lainassa Mallelta, Näpsän rehtorilta Marja-Leena Seilolta. Hän varoitti etukäteen, että Kojonkoski-Rännälin tekstiä on hyvä lukea pieninä haukkapaloina.

Monet teoksen ajatukset ja kiteytykset herättivät minussa vastakaikua nimenomaan tässä päättötyön tekemisen loppuvaiheessa. 

Käsityöt ja kädentaidot ovat minulle elämäntapa. Tärkeä osa niiden viehätystä liittyy työn tekemisen kehollisuuteen: koko kroppa ja kaikki aistit ovat mukana prosessissa. Ja tämä tekeminen lepuuttaa minussa  aivojen ja mielen alueita, joita jumppaan työpäivän aikana muilla tavoin.

Aiemmin puhuttiin johdonmukaisesti käsitöistä. Työ-liitteen vuoksi siihen liitettiin siis velvoittaminen, joka liittyi tarve-esineiden valmistamiseen tiettyyn tarkoitukseen tai töiden tekeminen toimeentulon varmistamiseen. 

Nyttemmin puhutaan käsitöiden sijasta usein laajemmin myös kädentaitojen monipuolisesta harrastamisesta. 

Kimmoke kädentaitoihin tulee tällöin jostakin aivan muusta kuin tarpeesta tehdä jo muutoinkin tavaroiden täyttämään maailmaan uusi käyttöesine. 

Kädentaitojen harjoittaminen tähtää mielestäni  hyvinvoivassa länsimaisessa ajattelussa pikemminkin näyttöesineiden tekemiseen.

Olen huomannut tämän aivan konkreettisesti omassa käyttäytymisessäni: kun tapaan pitkästä aikaa ystävääni, jonka tiedän olevan itsekin kiinnostunut käsitöiden tekemisestä tai joka suhtautuu muutoin uteliaasti kaikkeen itse tehtyyn, esittelen yleensä hänelle ylpeänä uusimpia aikaansaannoksiani.

Ahaa-oivalluksen myös Näpsän päättötyön prosessin merkityksestä koin kohdassa, missä Kojonkoski-Rännäli kuvaa käsityötä tekijäänsä ja tuottamista kehittävänä tekemisen tapana.

Erityisen arvokasta käsityön tekeminen on kasvatuksellisessa mielessä silloin, kun se on niin sanottua kokonaista käsityötä. 

Tällä Kojonkoski-Rännäli tarkoittaa sitä, että käsityön tekijä hallitsee ja tekee koko prosessin itse. Sama henkilö sekä ideoi, suunnittelee, toteuttaa suunnitelmat että myös arvioi prosessin ja sen tulokset. 

Prosessin eri vaiheissa hänen persoonalisuutensa kaikki alueet aktivoituvat vuorollaan. Näin sekä hänen luovuutensa ja älyllisyytensä sekä fyysinen ja motorinen olemuspuolensa toimivat ja harjaantuvat käsitötä tehdessä tehokkaasti. (Rännäli 2014, 50.)

Näpsän lopputyössä ja kaikessa käsillä tekemisessä on minulle kyse myös oman luonteen, vajavaisuuksien ja taitojen haastamisesta ja tarpeen mukaan myös tietystä oman minän kurmuuttamisesta ja epämukavuusalueella olemisesta:

Opinpas, osasinpas, pystyinpäs, ähäkutti.

Kojonkoski-Rännäli kirjoittaa: 

Tekemisen prosessi on tekijälle tärkeä, mutta niin on myös tuon prosessin ulkoinen tulos, tuote tai teos. Hänen luovuutensa, kykynsä ja taitonsa tulevat esiin niissä molemmissa.

Monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

                                   * * * * *

Minulla ei ollut mitään välitöntä tarvetta tehdä oma henkilökohtainen huoneentaulu. 

Pärjäisin varmasti vallan mainiosti ilmankin sitä.

Mutta työn tekeminen on ollut minulle terapeuttista, palkitsevaa ja osunut myös sellaiseen ammatti-identiteetin vaiheeseen, jossa on ollut hedelmällistä saada aikaan konkreettinen teos asiasta, joka minua askarruttaa – ei päivittäin, mutta kuitenkin toistuvasti.

Huoneentauluni ei varsinaisesti huuda sanomaansa.

Sen voi ajatella olevan  lakoninen toteamus, jopa vähän alistunut sellainen. 

Olen työskennellyt jo yli 30 vuotta alalla, jossa ei ole liiemmin kollegoita, joiden kanssa tuulettaa jatkuvasti päätään ja ajatuksiaan.

Työ on yksinäistä, usein puurtamista ja välillä myös – kuvaannollisesti –  pään seinään hakkaamista. 

Ilman henkilökohtaista paloa ja innostusta työn tekemisestä tuskin tulisi mitään. 

Sisäinen kipinä, punainen lanka, motivaatio työn tekemiseen, on kaiken edellytys. 

Sitä ei saa horjuttaa sekään, että en aina tiedä, millaiset ansiot kertyvät apurahakauden tai jonkun isomman hankkeen rahoituksen päätyttyä.

Henkilökohtaisen huoneentauluni kautta oivallan tekeväni myös yhdenlaista lastenkirjapolitiikkaa:  valitsemani kirjallisuuden alue saa valtamediassa entistä vähmmän huomiota, alan asiantuntijoiden määrä vähenee, kun erikoisasiantuntemukselle ei ole enää kysyntää.

Ja hieman toisesta vinkkelistä valitsemani huoneentaulun viesti pätee myös käsitöiden tekemiseen.

Ilman omintakeisia käsitöitä ja kädentaitoja maailma olisi varsin  yksititotinen paikka.

Kojonkoski-Rännäli  siteeraa taiteen kokemuksellisuutta tutkineen John Deveyn ajatusta käsityön ja taiteen yhtymäkohdista:  monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

Tätä kautta huoneentauluni liittyy  myös osaksi nykyistä käsityöaktivismin (engl. craftivism) ketjua.