Jonkun näitä töitä on tehtävä

Huoneentaulut oli tapana ennen vanhaan kehystää värillisellä, hiukan kirjontakangasta tukevammalla  kankaalla. Kehyksen väri määräytyi yleensä  huoneentaulussa käytettyjen lankojen/ päävärin perusteella.

Kehykseen saatettiin ommella muutama ripustuslenkki. Joskus huoneentaulu kiinnitettiin suoraan seinään nuppineuloilla, nastoilla ja jopa nauloilla.

Ripustan oman huoneentauluni työhuoneeni valkoiselle kiviseinälle vanhannäköiseen messinkiseen verhokiskoon verhoklipsuilla. 

Huoneentaulu on nyt valmis. 

Lopputyö on ollut vireillä keväästä loppukesään, ensin alitajunnassa ja lopulta yhä konreettisemmin etenevänä työnä. 

Lopputyön viimeinen etappi lienee  kuitenkin vasta syksyllä, kun pääsen esittelemään sen käsityökoulussa. 

Nyt voi olla hyväkin ottaa hankkeeseen vähän etäisyyttä.





Kiitos kaikille tätä blogia seuranneille sielunsukulaisille ja ystäville, joilla on näpsähtänyt päässä, tavalla tai toisella. 

Kuinka käsityötä pitäisi käsitellä?

Kädentaitoja arvostetaan yleisellä tasolla, mutta käsitöiden värimaailma ja kursailemattoman runsas koristeellisuus eivät puhuttele pelkistettyyn sisustukseen mieltynyttä nykyihmistä, puhumattakaan sitä, että monet käsityöt edellyttäisivät käsinpesua ja muita aikaa viepiä huoltotoimenpiteitä.

Huoneentaulujen kaltainen henkilökohtaisen sanoman julistaminen näkyy nykyisin craftivistien töissä, kuten olen jo aiemminkin todennut.

 Aikana, jolloin tehokkuutta arvostetaan, ryhdytään kirjomaan yksityiskohtaista, pikkutarkkaa elämänviisautta ristipistotyöhön. Mielestäni se on myös yhdenlaista käsityöanarkiaa.

Kierrätyskeskuksessa huomioni kiintyi myös tällaiseen tusinatuotettuun ja mielestäni hengettömään huoneentaulukonseptiin.

Teksti ja ornamentit oli painettu alustalleen ja kehystetty tauluksi.

Ystäväni Kaija löysi äitinsä kotitalosta, joka nyttemmin on ollut perheen kesäpaikkana,  kymmeniä jo edesmenneen äitinsä käsitöitä. Hän mietti, kuinka voisi jatkaa niiden elämää jollakin arvokkaalla ja luovalla tavalla.

1930-luvulla syntynyt äiti oli tehnyt nuoruudessaan ja varhaisaikuisuudessaan kymmeniä kirjontatöitä:  kauniisti nimikoitujen pyyheliinojen ja vuodevaatteiden lisäksi pöytäliinoja ja muita kodintekstiilejä.

Ystäväni keksi tehdä niistä eräänlaisen kollaasitaulun: hän kiinnitti pehmeälle kapalevylle silittämänsä pikkuliinat ja ripusti kokoelman kesäasunnon salin seinälle koko perheen yhteiseksi iloksi.

Oivalluksesta syntyi eräänlainen muistomerkki yhden jo lähes kadotetun naissukupolven kotikeskeisestä ja kauneuteen usein vaatimattomistakin oloista huolimatta pyrkivälle elämäntavalle.

Ystäväni löysi äitinsä jäämistöstä myös 1950-luvun opaskirjan Emännän kodinhoito-opas.

Kodin viihtyisyyttä käsittelevässä osuudessa kirjoitetaan mm. näin:

Koti vaikuttaa miellyttävältä, kun se on siisti ja kaikki siellä on tarkoituksenmukaista. Kodin järjestäjän maku näkyy huone–kalujen suhteissa, värien sopusoinnussa ja pikkuesineiden huolellisessa valinnassa. Ei kaunis ole sen kalliimpaa kun ruma. 

Kodikkuutta voidaan vielä lisätä käsitöillä, tauluilla ja kukilla, mutta niiden valinta on suoritettava terveellä maulla. Missään tapauksessa ei näitä kaunistuskeinoja pidä käyttää liikaa, vain vähän ja se hyvää. Värit on valittava huolellisesti ja kokonaisuutta silmällä pitäen.
 

Entisajan ihmiset eivät tienneet feng-shuista ja tavarakaaoksen kesyttämisestä, mutta pyrkivät silti tasapainoiseen ja esteettisesti nautittavaan vaikutelmaan. 

Käsi kauniin tekee

Tutkija Seija Kojonkoski-Rännälin Käsin tekemisen filosofia (Turun yliopiston opettajankoulutuslaitos 2014) pyrkii kiteyttämään  käsitöiden merkitystä ja niiden tekemistä filosofisena kysymyksenä.

Kirja on ollut kevätkesästä lähtien lainassa Mallelta, Näpsän rehtorilta Marja-Leena Seilolta. Hän varoitti etukäteen, että Kojonkoski-Rännälin tekstiä on hyvä lukea pieninä haukkapaloina.

Monet teoksen ajatukset ja kiteytykset herättivät minussa vastakaikua nimenomaan tässä päättötyön tekemisen loppuvaiheessa. 

Käsityöt ja kädentaidot ovat minulle elämäntapa. Tärkeä osa niiden viehätystä liittyy työn tekemisen kehollisuuteen: koko kroppa ja kaikki aistit ovat mukana prosessissa. Ja tämä tekeminen lepuuttaa minussa  aivojen ja mielen alueita, joita jumppaan työpäivän aikana muilla tavoin.

Aiemmin puhuttiin johdonmukaisesti käsitöistä. Työ-liitteen vuoksi siihen liitettiin siis velvoittaminen, joka liittyi tarve-esineiden valmistamiseen tiettyyn tarkoitukseen tai töiden tekeminen toimeentulon varmistamiseen. 

Nyttemmin puhutaan käsitöiden sijasta usein laajemmin myös kädentaitojen monipuolisesta harrastamisesta. 

Kimmoke kädentaitoihin tulee tällöin jostakin aivan muusta kuin tarpeesta tehdä jo muutoinkin tavaroiden täyttämään maailmaan uusi käyttöesine. 

Kädentaitojen harjoittaminen tähtää mielestäni  hyvinvoivassa länsimaisessa ajattelussa pikemminkin näyttöesineiden tekemiseen.

Olen huomannut tämän aivan konkreettisesti omassa käyttäytymisessäni: kun tapaan pitkästä aikaa ystävääni, jonka tiedän olevan itsekin kiinnostunut käsitöiden tekemisestä tai joka suhtautuu muutoin uteliaasti kaikkeen itse tehtyyn, esittelen yleensä hänelle ylpeänä uusimpia aikaansaannoksiani.

Ahaa-oivalluksen myös Näpsän päättötyön prosessin merkityksestä koin kohdassa, missä Kojonkoski-Rännäli kuvaa käsityötä tekijäänsä ja tuottamista kehittävänä tekemisen tapana.

Erityisen arvokasta käsityön tekeminen on kasvatuksellisessa mielessä silloin, kun se on niin sanottua kokonaista käsityötä. 

Tällä Kojonkoski-Rännäli tarkoittaa sitä, että käsityön tekijä hallitsee ja tekee koko prosessin itse. Sama henkilö sekä ideoi, suunnittelee, toteuttaa suunnitelmat että myös arvioi prosessin ja sen tulokset. 

Prosessin eri vaiheissa hänen persoonalisuutensa kaikki alueet aktivoituvat vuorollaan. Näin sekä hänen luovuutensa ja älyllisyytensä sekä fyysinen ja motorinen olemuspuolensa toimivat ja harjaantuvat käsitötä tehdessä tehokkaasti. (Rännäli 2014, 50.)

Näpsän lopputyössä ja kaikessa käsillä tekemisessä on minulle kyse myös oman luonteen, vajavaisuuksien ja taitojen haastamisesta ja tarpeen mukaan myös tietystä oman minän kurmuuttamisesta ja epämukavuusalueella olemisesta:

Opinpas, osasinpas, pystyinpäs, ähäkutti.

Kojonkoski-Rännäli kirjoittaa: 

Tekemisen prosessi on tekijälle tärkeä, mutta niin on myös tuon prosessin ulkoinen tulos, tuote tai teos. Hänen luovuutensa, kykynsä ja taitonsa tulevat esiin niissä molemmissa.

Monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

                                   * * * * *

Minulla ei ollut mitään välitöntä tarvetta tehdä oma henkilökohtainen huoneentaulu. 

Pärjäisin varmasti vallan mainiosti ilmankin sitä.

Mutta työn tekeminen on ollut minulle terapeuttista, palkitsevaa ja osunut myös sellaiseen ammatti-identiteetin vaiheeseen, jossa on ollut hedelmällistä saada aikaan konkreettinen teos asiasta, joka minua askarruttaa – ei päivittäin, mutta kuitenkin toistuvasti.

Huoneentauluni ei varsinaisesti huuda sanomaansa.

Sen voi ajatella olevan  lakoninen toteamus, jopa vähän alistunut sellainen. 

Olen työskennellyt jo yli 30 vuotta alalla, jossa ei ole liiemmin kollegoita, joiden kanssa tuulettaa jatkuvasti päätään ja ajatuksiaan.

Työ on yksinäistä, usein puurtamista ja välillä myös – kuvaannollisesti –  pään seinään hakkaamista. 

Ilman henkilökohtaista paloa ja innostusta työn tekemisestä tuskin tulisi mitään. 

Sisäinen kipinä, punainen lanka, motivaatio työn tekemiseen, on kaiken edellytys. 

Sitä ei saa horjuttaa sekään, että en aina tiedä, millaiset ansiot kertyvät apurahakauden tai jonkun isomman hankkeen rahoituksen päätyttyä.

Henkilökohtaisen huoneentauluni kautta oivallan tekeväni myös yhdenlaista lastenkirjapolitiikkaa:  valitsemani kirjallisuuden alue saa valtamediassa entistä vähmmän huomiota, alan asiantuntijoiden määrä vähenee, kun erikoisasiantuntemukselle ei ole enää kysyntää.

Ja hieman toisesta vinkkelistä valitsemani huoneentaulun viesti pätee myös käsitöiden tekemiseen.

Ilman omintakeisia käsitöitä ja kädentaitoja maailma olisi varsin  yksititotinen paikka.

Kojonkoski-Rännäli  siteeraa taiteen kokemuksellisuutta tutkineen John Deveyn ajatusta käsityön ja taiteen yhtymäkohdista:  monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

Tätä kautta huoneentauluni liittyy  myös osaksi nykyistä käsityöaktivismin (engl. craftivism) ketjua. 

Loppukiri käsillä

Oma huoneentauluni on pientä viilausta vaille valmis.

Julkistusta odotellessa vielä yksi sivuloikkaus huoneentaulujen historiaan.  

Kun on erityisen kiinnostunut tai innostunut jostakin asiasta tai ilmiöstä, huomaa usein merkkejä tästä aihepiiristä joka paikassa.

Näin on tainnut käydä minullekin.

Uusin huvini on nimittäin ollut pongata huoneentauluja myös lastenkirjakuvituksista!

Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset –sarjan kirjoissa Hiekkalan lapset evakossa (1984) ja Hiekkalan lapset matkustavat (1978) löysin Sanna Hietalan kuvituksista kaksikin huoneentaulua.

Kirjat kertovat evakkoperheen vaiheista sodan keskellä, ensin kotiseudulla Karjalassa ja sittemmin eteläisemmässä Suomessa.

Sanna Hietalan mustavalkoinen kuvitus on hienopiirteistä. 

Se taltioi vivahteikkaasti aineellisesti vaatimatonta mutta henkisesti rikasta perhearkea sodan keskellä. 

Hietala on selvästi tiedostanut, mikä merkitys käsitöillä on ollut tuona aikana. 

Hänen kuvituksestaan löytyy myös ryijyjä, pyyheliinapeittoja, kirjailtuja tyynyjä ja muita pieniä katseenvangitsijoita.

Kirjasarjan päähenkilö Inkeri on vierailulla Sortavalan mummolassa.
Seinällä roikkuvat sivustavedettävän sohvan yläpuolella suojelusenkelitaulu ja
 huoneentaulu, jossa lukee "Herra auta minua". Sanna Hietalan kuvitusta Vuokko Niskasen
 lastenromaaniin Hiekkalan laspset matkustavat (Gummerus 1978).  

Kirjassa Hiekkalan lapset matkustavat on huoneentaulu ”Herra auta minua”. 

Huoneentaulu on Sortavalassa mummolan seinällä.

Toisessa kirjassa Hiekkalan lapset evakossa koulun seinältä löytyy huoneentaulu ”Oma koti kullankallis”.

Koululuokan seinältäkin löytyy huoneentaulu, jossa lukee
 "Oma koti kullankallis". Sanna Hietalan kuvitusta
Vuokko Niskasen lastenromaaniin
Hiekkalan lapset evakossa (Gummerus 1984).  

Maija ja Yrjö Larmolan, Leena Lumpeen ja Erkki Mäkiön isokokoisessa tietokuvakirjassa Kukkulan kortteli. Kaupungin kaksi vuosisataa (SKS 1987) kerrotaan kuvitteellisesta Helsingin kaupunkikorttelista 1800–1900-lukujen taitteessa.

Tekijät ovat jatkaneet korttelin vaiheista myös kirjoissa Kesätukka (1990), joka sijoittuu 1920-luvulle, Monosukka (1992), joka kertoo sotavuosista, Jenkkikassi (1998) joka ajoittuu 1950-luvulle sekä Tiiikerihevonen ja muita juttuja Kukkulan korttelista (2010), jossa palataan jälleen 1800-luvulle.  

Uusimmasta kirjasta olen kirjoittanut myös Lastenkirjahylly-blogiini 

Lasten tietokirjan kuvittaminen edelllyttää kuvittajalta valtavasti taustatyötä.
1900-luvun alun työläiskodin tekstiileihin kuuluivat  kirjomalla tehdyt tekstiilit
 – päästävedettävän sängyn yläpuolelle ripustettu sanomalehtiteline,
huoneentaulu ja uunin vieressä oikealla pikkutavaroiden säilytyspussi.
Leena Lumpeen kuvitusta tietokirjaan Kukkulan kortteli,
kaupungin kaksi vuosisataa (SKS 1987). 

1800–1900-luvun vaihdetta kuvaavasta osuudesta löytyy viehättävä työläisperheen asunnon interiööri. Erkki-poika on muuttanut perheineen uuteen kotiin, pieneen hellahuoneeseen.   

Sanomalehdillä tapiseraatulta seinältä löytyy huoneentaulu ”Herra siunaa äidin vaivat”.

Hellettä pakoon salaiseen puutarhaan

Punaista helmilankaa ei löytynyt Tampereelta lainkaan, joten sitä piti tilata lisää netin kautta.


Lankaa odotellessa Taito-lehden Salainen puutarha on jo edennyt näin pitkälle.

Malttamattomana ihmisenä en todellakaan kykene odottamaan syksyn lehtien kuva-aiheiden uusia kirjontaohjeita, joten eri kuva-aiheet täyttyvät omilla pistoilla.

Tuumasta toimeen ja vähän toiseenkin

Nyt olen pähkäillyt ihan tarpeeksi. 

Tuumasta toimeen. 

Yrityksen ja erehdyksen jälkeen päädyin kuitenkin tekemään tekstin ketjupistoilla.

Ensin tuntui siltä, että luovutan liian helpolla. 

Kirpputorilta ostamani pyyhe tuntui ostohetkellä lähes käyttämättömältä: ehkä se oli mankeloitu kovaksi. 

Kun lähdin aloittamaan kirjontaa hellepäivänä, huomasin kankaan pehmenevän käsissäni nopeasti. 

Suunnittelemani varsipistot eivät luontuneet kankaalle lainkaan ja pelkäsin, että monet purkamiset haperruttavat kankaan lopulta kokonaan.

Ketjupistoilla sain kirjaimiin toivomaani jugend-henkisyyttä.

Kahden-kolmen intensiivisen ulkokirjontahetken jälkeen tuli kuitenkin stoppi: punainen helmilankavyyhtini loppui ennen neljää viimeistä kirjainta.

Tällä viikolla sain myös ulos kirjontaseuraa, kun esikoistytär tuli lomailemaan. 

On ollut hauskaa seurata ensi kertaa kirjontaa kokeilevan  heittäytymistä itselleen entuudestaan vieraaseen tekniikkaan. 

Ja tietysti minäkin nyt lankojen loppuessa intouduin aloittamaan Taito-lehden Tiia Erosen Salainen puutarha -tyynynpäällistä... 

Sanat, joiden takana seison

Antero Linkamon artikkelissa mainitaan osuvasti, että "tekstin mahdollinen läheisyyys kirjojalle oli varmasti tärkeä peruste mallin valinnalle". 

Kirjojan on oltava kirjomansa väitteen, tokaisun, viisauden, kehotuksen takana. Sen on sovittava hänen arvo- ja aatemaailmaansa.

Suomessa huoneentaulujen tekstit ammensivat joko Raamatusta tai omasta elämästä ja kodin piiristä. 

Tyypillisiä huoneentaulun tekstejä ovat olleet esimerkiksi nämä Onerva Lääperin Kirjo mummolan malliin -kirjasta löytyvät tekstit:

Aamuhetki kullan kallis  
Ahkeruus kovan onnen voittaa 
Joka aamu armo  uus  
Herra varjele kotiamme 
Herran haltuun  Usko, toivo ja rakkaus
Jumala on rakkaus 

Kotini on linnani 
Oma koti kullan kallis 
Oma tupa, onnen lupa 

Yhteiskunnallinen kantaaottavuus oli hyvin pidättynyttä.

Linkamo mainitsee omasta ainestostaan vain yhden poliittisesti värittyneen huoneentaulun: Sorretuille oikeutta!

Nykyisenä visuaalisuuden kyllästämänä aikana tekstit ympäröivät meitä kaikkialla. 

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä huoneentaulu saattoi olla ainoa seinälle nostettu teksti, ja siksi myös sen viesti haluttiin valita tarkasti.

Suomen itsenäistyessä huoneentauluihin kirjottiin myös entistä isänmaallisempia säkeitä: 

Suomea lemmi ja suojele, totuuden puolesta taistele.   

Suomen kieli, Suomen mieli.  

Niiss´on suoja Suomenmaan!    

Suomi suloinen maa, rakkahin kaikista.

Karjalan evakot saattoivat kirjoa huoneentauluihinsa haikean muiston rajan taakse jääneistä kotiseuduista:

Vienan rannalla koivun alla kuulin laulun kaunihin.  

Aurinkoisen taivahalta vaipuessa aaltoihin.   

Valitsemani motto liittyy kriitikkokollega Ville Hännisen kanssa käymääni sähköpostiviestittelyyn parin vuoden takaa. 

Olin laatimassa apurahahakemusta ja painiskelin melko syvissä vesissä ammatti-identiteettini kanssa. Ville kommentoi tuntojani lyhyesti kahdella virkkeellä, jotka tiivistivät mielestäni jotain hyvin olennaista omasta ammatti-identiteetistäni ja tekemisen tavasta. 

Samat sanat pätevät myös sellaisenaan käsitöiden tekemiseen.

Olen paljastanut tekstin vasta harvoille, ja siksi minua jännittää toimiiko teksti muidenkin mielestä yhtä hyvin kuin omasta mielestäni...