Jonkun näitä töitä on tehtävä

Huoneentaulut oli tapana ennen vanhaan kehystää värillisellä, hiukan kirjontakangasta tukevammalla  kankaalla. Kehyksen väri määräytyi yleensä  huoneentaulussa käytettyjen lankojen/ päävärin perusteella.

Kehykseen saatettiin ommella muutama ripustuslenkki. Joskus huoneentaulu kiinnitettiin suoraan seinään nuppineuloilla, nastoilla ja jopa nauloilla.

Ripustan oman huoneentauluni työhuoneeni valkoiselle kiviseinälle vanhannäköiseen messinkiseen verhokiskoon verhoklipsuilla. 

Huoneentaulu on nyt valmis. 

Lopputyö on ollut vireillä keväästä loppukesään, ensin alitajunnassa ja lopulta yhä konreettisemmin etenevänä työnä. 

Lopputyön viimeinen etappi lienee  kuitenkin vasta syksyllä, kun pääsen esittelemään sen käsityökoulussa. 

Nyt voi olla hyväkin ottaa hankkeeseen vähän etäisyyttä.





Kiitos kaikille tätä blogia seuranneille sielunsukulaisille ja ystäville, joilla on näpsähtänyt päässä, tavalla tai toisella. 

Kuinka käsityötä pitäisi käsitellä?

Kädentaitoja arvostetaan yleisellä tasolla, mutta käsitöiden värimaailma ja kursailemattoman runsas koristeellisuus eivät puhuttele pelkistettyyn sisustukseen mieltynyttä nykyihmistä, puhumattakaan sitä, että monet käsityöt edellyttäisivät käsinpesua ja muita aikaa viepiä huoltotoimenpiteitä.

Huoneentaulujen kaltainen henkilökohtaisen sanoman julistaminen näkyy nykyisin craftivistien töissä, kuten olen jo aiemminkin todennut.

 Aikana, jolloin tehokkuutta arvostetaan, ryhdytään kirjomaan yksityiskohtaista, pikkutarkkaa elämänviisautta ristipistotyöhön. Mielestäni se on myös yhdenlaista käsityöanarkiaa.

Kierrätyskeskuksessa huomioni kiintyi myös tällaiseen tusinatuotettuun ja mielestäni hengettömään huoneentaulukonseptiin.

Teksti ja ornamentit oli painettu alustalleen ja kehystetty tauluksi.

Ystäväni Kaija löysi äitinsä kotitalosta, joka nyttemmin on ollut perheen kesäpaikkana,  kymmeniä jo edesmenneen äitinsä käsitöitä. Hän mietti, kuinka voisi jatkaa niiden elämää jollakin arvokkaalla ja luovalla tavalla.

1930-luvulla syntynyt äiti oli tehnyt nuoruudessaan ja varhaisaikuisuudessaan kymmeniä kirjontatöitä:  kauniisti nimikoitujen pyyheliinojen ja vuodevaatteiden lisäksi pöytäliinoja ja muita kodintekstiilejä.

Ystäväni keksi tehdä niistä eräänlaisen kollaasitaulun: hän kiinnitti pehmeälle kapalevylle silittämänsä pikkuliinat ja ripusti kokoelman kesäasunnon salin seinälle koko perheen yhteiseksi iloksi.

Oivalluksesta syntyi eräänlainen muistomerkki yhden jo lähes kadotetun naissukupolven kotikeskeisestä ja kauneuteen usein vaatimattomistakin oloista huolimatta pyrkivälle elämäntavalle.

Ystäväni löysi äitinsä jäämistöstä myös 1950-luvun opaskirjan Emännän kodinhoito-opas.

Kodin viihtyisyyttä käsittelevässä osuudessa kirjoitetaan mm. näin:

Koti vaikuttaa miellyttävältä, kun se on siisti ja kaikki siellä on tarkoituksenmukaista. Kodin järjestäjän maku näkyy huone–kalujen suhteissa, värien sopusoinnussa ja pikkuesineiden huolellisessa valinnassa. Ei kaunis ole sen kalliimpaa kun ruma. 

Kodikkuutta voidaan vielä lisätä käsitöillä, tauluilla ja kukilla, mutta niiden valinta on suoritettava terveellä maulla. Missään tapauksessa ei näitä kaunistuskeinoja pidä käyttää liikaa, vain vähän ja se hyvää. Värit on valittava huolellisesti ja kokonaisuutta silmällä pitäen.
 

Entisajan ihmiset eivät tienneet feng-shuista ja tavarakaaoksen kesyttämisestä, mutta pyrkivät silti tasapainoiseen ja esteettisesti nautittavaan vaikutelmaan. 

Käsi kauniin tekee

Tutkija Seija Kojonkoski-Rännälin Käsin tekemisen filosofia (Turun yliopiston opettajankoulutuslaitos 2014) pyrkii kiteyttämään  käsitöiden merkitystä ja niiden tekemistä filosofisena kysymyksenä.

Kirja on ollut kevätkesästä lähtien lainassa Mallelta, Näpsän rehtorilta Marja-Leena Seilolta. Hän varoitti etukäteen, että Kojonkoski-Rännälin tekstiä on hyvä lukea pieninä haukkapaloina.

Monet teoksen ajatukset ja kiteytykset herättivät minussa vastakaikua nimenomaan tässä päättötyön tekemisen loppuvaiheessa. 

Käsityöt ja kädentaidot ovat minulle elämäntapa. Tärkeä osa niiden viehätystä liittyy työn tekemisen kehollisuuteen: koko kroppa ja kaikki aistit ovat mukana prosessissa. Ja tämä tekeminen lepuuttaa minussa  aivojen ja mielen alueita, joita jumppaan työpäivän aikana muilla tavoin.

Aiemmin puhuttiin johdonmukaisesti käsitöistä. Työ-liitteen vuoksi siihen liitettiin siis velvoittaminen, joka liittyi tarve-esineiden valmistamiseen tiettyyn tarkoitukseen tai töiden tekeminen toimeentulon varmistamiseen. 

Nyttemmin puhutaan käsitöiden sijasta usein laajemmin myös kädentaitojen monipuolisesta harrastamisesta. 

Kimmoke kädentaitoihin tulee tällöin jostakin aivan muusta kuin tarpeesta tehdä jo muutoinkin tavaroiden täyttämään maailmaan uusi käyttöesine. 

Kädentaitojen harjoittaminen tähtää mielestäni  hyvinvoivassa länsimaisessa ajattelussa pikemminkin näyttöesineiden tekemiseen.

Olen huomannut tämän aivan konkreettisesti omassa käyttäytymisessäni: kun tapaan pitkästä aikaa ystävääni, jonka tiedän olevan itsekin kiinnostunut käsitöiden tekemisestä tai joka suhtautuu muutoin uteliaasti kaikkeen itse tehtyyn, esittelen yleensä hänelle ylpeänä uusimpia aikaansaannoksiani.

Ahaa-oivalluksen myös Näpsän päättötyön prosessin merkityksestä koin kohdassa, missä Kojonkoski-Rännäli kuvaa käsityötä tekijäänsä ja tuottamista kehittävänä tekemisen tapana.

Erityisen arvokasta käsityön tekeminen on kasvatuksellisessa mielessä silloin, kun se on niin sanottua kokonaista käsityötä. 

Tällä Kojonkoski-Rännäli tarkoittaa sitä, että käsityön tekijä hallitsee ja tekee koko prosessin itse. Sama henkilö sekä ideoi, suunnittelee, toteuttaa suunnitelmat että myös arvioi prosessin ja sen tulokset. 

Prosessin eri vaiheissa hänen persoonalisuutensa kaikki alueet aktivoituvat vuorollaan. Näin sekä hänen luovuutensa ja älyllisyytensä sekä fyysinen ja motorinen olemuspuolensa toimivat ja harjaantuvat käsitötä tehdessä tehokkaasti. (Rännäli 2014, 50.)

Näpsän lopputyössä ja kaikessa käsillä tekemisessä on minulle kyse myös oman luonteen, vajavaisuuksien ja taitojen haastamisesta ja tarpeen mukaan myös tietystä oman minän kurmuuttamisesta ja epämukavuusalueella olemisesta:

Opinpas, osasinpas, pystyinpäs, ähäkutti.

Kojonkoski-Rännäli kirjoittaa: 

Tekemisen prosessi on tekijälle tärkeä, mutta niin on myös tuon prosessin ulkoinen tulos, tuote tai teos. Hänen luovuutensa, kykynsä ja taitonsa tulevat esiin niissä molemmissa.

Monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

                                   * * * * *

Minulla ei ollut mitään välitöntä tarvetta tehdä oma henkilökohtainen huoneentaulu. 

Pärjäisin varmasti vallan mainiosti ilmankin sitä.

Mutta työn tekeminen on ollut minulle terapeuttista, palkitsevaa ja osunut myös sellaiseen ammatti-identiteetin vaiheeseen, jossa on ollut hedelmällistä saada aikaan konkreettinen teos asiasta, joka minua askarruttaa – ei päivittäin, mutta kuitenkin toistuvasti.

Huoneentauluni ei varsinaisesti huuda sanomaansa.

Sen voi ajatella olevan  lakoninen toteamus, jopa vähän alistunut sellainen. 

Olen työskennellyt jo yli 30 vuotta alalla, jossa ei ole liiemmin kollegoita, joiden kanssa tuulettaa jatkuvasti päätään ja ajatuksiaan.

Työ on yksinäistä, usein puurtamista ja välillä myös – kuvaannollisesti –  pään seinään hakkaamista. 

Ilman henkilökohtaista paloa ja innostusta työn tekemisestä tuskin tulisi mitään. 

Sisäinen kipinä, punainen lanka, motivaatio työn tekemiseen, on kaiken edellytys. 

Sitä ei saa horjuttaa sekään, että en aina tiedä, millaiset ansiot kertyvät apurahakauden tai jonkun isomman hankkeen rahoituksen päätyttyä.

Henkilökohtaisen huoneentauluni kautta oivallan tekeväni myös yhdenlaista lastenkirjapolitiikkaa:  valitsemani kirjallisuuden alue saa valtamediassa entistä vähmmän huomiota, alan asiantuntijoiden määrä vähenee, kun erikoisasiantuntemukselle ei ole enää kysyntää.

Ja hieman toisesta vinkkelistä valitsemani huoneentaulun viesti pätee myös käsitöiden tekemiseen.

Ilman omintakeisia käsitöitä ja kädentaitoja maailma olisi varsin  yksititotinen paikka.

Kojonkoski-Rännäli  siteeraa taiteen kokemuksellisuutta tutkineen John Deveyn ajatusta käsityön ja taiteen yhtymäkohdista:  monet käsityötuotteet, jotka aikanaan tehtiin käytännön elämää palvelemaan, muuttuivat aikojen kuluessa teoksiksi, jotka koetaan taiteena. 

Tätä kautta huoneentauluni liittyy  myös osaksi nykyistä käsityöaktivismin (engl. craftivism) ketjua.