Kun on kiinnostunut jostain tietystä aiheesta, tuntuu, että sitä näkee ja kokee kaikkialla.
Luin äskettäin Kati Tervon romaanin Iltalaulaja (Otava 2017) suomalaisesta naistaiteilija Ellen Thesleffistä.
Tervon romaani kertoo osin fiktiivisesti Ellen Thesleffin elämästä kesällä 1945 hämäläisessä kesänviettopaikassa. Menneen elämän muistot siilautuvat nykyhetkeen ja luomisvimmaan.
Romaani tuntui vilisevän toinen toistaan hienompia elämänviisauksia, jotka voisi kirjoa huoneentauluksi:
Ihmisen pitäisi tyytyä vähään eikä hoopoilla.
Itse väsäämällä saa sellaista kun haluaa.
Kun seisoo omilla jaloillaan, syntyy jälki.
Yritin etsiä Näsinlinnankadun Nappipuodista Käsi kauniin tekee -harjoitustyöhön sopivan sävyistä mouline-lankaa.
Kauppaan tuli hieman minun jälkeeni tuttu korutaiteilija, jonka kanssa antauduin oitis keskusteluun ja kerroin, mitä asiaa olen kaupassa toimittamassa.
Puhe kiertyi nopeasti työnkuvaamme, josta löytyy paljon yhteisiä nimittäjiä: korutaiteilija kiteytti, että vaikka koti on pitkien työpäivien takia jatkuvassa kaaoksesa ja tulevaisuus näyttää välillä epävarmalta, niin työtilausten kuin taloudellisen toimeentulonkin kannalta, niin tärkeintä on, että aina aamulla herätessään tietää mitä tekee ja nauttii siitä täysin palkein.
Huomasin nyökytteleväni entistä kiivaammin ja kerroin, että juuri tätä oivallusta haluan tuoda myös päättötyössäni esiin.
Ennen kuin tiemme erkanivat, huikkasin vielä lupauksen kutsua hänet päättötyön käsittelyä kuulemaan.
Kati Tervon romaanissa Ellen Thesleffkin toteaa:
Ei haittaa, jos kapsäkki katoaa, se kyllä, jos kipinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti